Kunnia galleria

Tällä sivulla on esiteltynä suomalaisen ammattinyrkkeilyn menestyneimmät suuruudet,

kaikki ns. maailmanlistalle, oman painoluikkansa kärkikastiin koskaan nimensä saaneet,

ja kaikki suurimpia mestaruuksia, EBU:n EM-tittelin tai valtaliittojen mestaruuden, voittaneet,

sekä kunkin edellisen yhdeksän vuosikymmenen suurimmat vetonaulat,

jotka omana aikanaan keräsivät osakseen suurimman huomion tai kannatuksen.

RINGIN LISTALle nousseet

Yhdysvaltalainen The Ring -lehti alkoi vuonna 1924 pitää arvolistaa kunkin painoluokan parhaista nyrkkeilijöistä paremmuusjärjestyksessä.

Yhteensä yhdeksän suomalaista on onnistunut nousemaan tälle arvostetulle maailman parhaiden nyrkkeiljöiden listalle,

joka yli puoli vuosisataa tunnettiin Suomessa yksinkertaisesti nimellä maailmanlista, ja jonka edelleen

voidaan katsoa olevan ainoa läpi vuosikymmenten ulottuva vertailukelpoinen mittatikku sille,

kuka milloinkin on kuulunut oman aikanasa ehdottomaan eliittiin maailmassa.

chuck hellman

Oregonin helvettimies

Chuck Hellman on ottanut vasta viime vuosina paikkansa Suomen ammattinyrkkeilyhistorian eturivissä. Häntä pidettiin pitkään enemmän amerikkalaisena kuin suomalaisena, mutta Urheilulehden 2020 julkaisema selvitys paljasti Hellmanin olevan paljon suomalaisempi kuin siihen asti oli oletettu.

Karl Mikael Hellman syntyi Turussa 1902. Hänen isänsä muutti Yhdysvaltoihin 1903, ja seuraavana vuonna loput perheestä ylitti Atlantin. Hellmanit asettuivat Oregonin osavaltion suurimpaan kaupunkiin Portlandiin Tyynenmeren rannalle. Nimi Karl otti Amerikassa muodon Charles, tuttavallisemmin Chuck.

Nuori Hellman teki töitä muun muassa maatilalla ja telakalla. Vuonna 1921 hän debytoi ammattinyrkkeilijänä. Bud Vance kukistui pistein nelieräisessä ottelussa Portlandin esikaupungissa Milwaukiessa. Suomen ensimmäinen amatöörinyrkkeilykilpailu käytiin vasta pari kuukautta myöhemmin, ammattinyrkkeilyä Suomessa nähtiin ensi kertaa vasta 1935.

Nyrkkeily oli 1920-luvulla Yhdysvalloissa valtavan suuri laji ja raskaan sarjan mestari Jack Dempsey maailman suurituloisin urheilija. Vaikka Oregon ei kuulunut nyrkkeilymaailman ytimeen, sielläkin ottelutilaisuuksia oli paljon. Hellman otteli kahden ensimmäisen ammattilaisvuotensa aikana 20 kertaa häviten vain kerran.

Hellmanin nousu kohti maan ja maailman huippua alkoi, kun hän lähti 1924 ottelukiertueelle Kaliforniaan. Hän kohtasi kovia vastustajia ja pärjäsi mainiosti. Lokakuussa 1925 Hellman hävisi pistein kymmeneräisen ottelun kääpiösarjan maailmanmestaruutta vielä vuosi aikaisemmin hallinneelle Abe Goldsteinille. Monet lehdet pitivät tuomiota vääränä.

Hellmanista oli tullut päätoiminen nyrkkeilijä. Portlandin kaupungin osoitehakemisto vuodelta 1927 kertoi hänen ammatikseen ”pugilisti”. Aikalaisselostuksissa Hellmania kuvattiin aktiiviseksi nyrkkeilijäksi, jonka vahvuus oli vartaloiskut. Hellmanin sopeutumiskyvystä kertoo se, että hän voitti peräti kuusi kertaa uusintaottelussa nyrkkeilijän, jolle hän oli aikaisemmin hävinnyt.

Vuosi 1926 oli Hellmanin uran paras. Hän voitti maailmanluokan kääpiösarjalaisia, kuten Dixie LaHoodin ja Young Nationalistan. Hellmanin ottelut keräsivät Portlandin arsenaalissa niin suuria lippukassoja, että niihin yllettiin osavaltion nyrkkeilytapahtumissa vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Koska kääpiösarjan maailmanmestaria Charley Rosenbergia ei saatu houkuteltua Portlandiin, lähti Hellman mestaruusjahtiin itärannikolle. Hellman voitti ensimmäisessä ottelussaan New Yorkissa kesäkuussa 1927 Izzy Schwartzin, josta tuli kärpässarjan maailmanmestari puoli vuotta myöhemmin.

Itärannikon valloitus katkesi kuitenkin Hellmanin seuraavassa ottelussa kolmen viikon päästä. Hän sai haavan silmäkulmaansa toisessa erässä ja hävisi kymmeneräisin ottelun pistein Dominick Petronelle. Myös managerisuhteissa oli vaikeuksia, ja Hellman palasi länteen.

Marraskuussa 1927 Hellman otti viimeisen suuren voittonsa, kun hän kukisti Portlandin arsenaalissa kärpässarjan huippunimen Johnny McCoyn. Vain muutama tunti ottelun jälkeen Hellmanin vaimo synnytti parin esikoistyttären. Hellman otteli viimeisen ottelunsa kaksi kuukautta myöhemmin. Hänen uransa oli ohi vain 25-vuotiaana.

Syynä lopettamiseen saattoi olla uskonto. Hellman oli liittynyt appivanhempiensa perässä loppuvuodesta 1927 adventtikirkkoon. Ensin Hellman kieltäytyi ottelemasta sapattina perjantai-illasta lauantai-iltaan. Sitten hän päätti lopettaa kokonaan. Hellman toimi kuitenkin myöhemmin nyrkkeilyvalmentajana. Elantonsa hän hankki pitämällä huoltoasemaa.

Hellmanin suomalaisuudesta ei nykytiedon valossa ole epäselvyyttä. Hän ilmoitti äidinkielekseen suomi vuoden 1920 väestönlaskennassa. Arkistoista selviää, että Hellman luopui Suomen kansalaisuudesta vasta 1936 hakiessaan Yhdysvaltain kansalaisuutta. Hän oli koko nyrkkeilyuransa ajan suomalainen. Siten hän vertautuu esimerkiksi juoksijasuuruus Ville Ritolaan, joka aloitti Hellmanin tapaan urheilu-uransa Yhdysvalloissa.

Hellmanin ohella muutama muu siirtolaissuomalainen yritti onneaan ammattinyrkkeilykehissä ennen kuin laji rantautui Suomeen. Hellman oli näistä yrittäjistä ylivoimaisesti menestyksekkäin ja yksi ammattinyrkkeilyn suurista suomalaisista.

 

Teksti: Mikko Marttinen

GUNNAR BÄRLUND

koko kansan GeeBee

Vaikka Gunnar Bärlundin suuruuden päivistä on jo pitkälti yli puoli vuosisataa, on hänen asemansa maamme kaikkien aikojen parhaana ammattinyrkkeilijänä edelleen vankkumaton. Kukaan toinen suomalainen ei ole saavuttanut vastaavaa kuuluisuutta ja menestystä ulkomailla eikä myöskään samanlaista suosiota kotimaassa kuin helsinkiläinen Bärlund, koko kansan ”GeeBee”. Bärlund sijoittuu yleensä korkealle myös, kun kaikkia historian parhaita suomalaisurheilijoita asetetaan järjestykseen.

Toisin kuin useat historian suurnyrkkeilijät, Gunnar Bärlund ei osoittanut fyysistä lahjakkuuttaan heti lapsesta pitäen. Päinvastoin hän oli poikavuosinaan niin hentorakenteinen, että hän sai vapautuksen koulun voimistelutunneilta. Lisäksi Bärlund oli luonteeltaan ujo, minkä johdosta hän jäi usein kaduilla alakynteen poikien välisissä voimankoitoksissa. Kuntoaan parantaakseen Bärlund alkoi 14-vuotiaana harjoitella ruotsalaisen nyrkkeilylehden neuvojen mukaisesti ja liittyi samalla myös paikallisen nyrkkeilyseuran harjoituksiin. Ensimmäisen amatööriottelunsa keskisarjassa Bärlund hävisi ensimmäisen erän tyrmäyksellä, mutta hän jatkoi sinnikkäästi harjoittelua ja menestystä alkoi tulla, joskaan tässä vaiheessa kukaan ei olisi osannut aavistaa, miten korkealle nuorukainen vielä tulisi yltämään.

Täysikasvuiseksi vartuttuaan Bärlund nousi nopeasti kansalliselle huipulle ja myös kansainvälistä menestystä alkoi tulla.

Yleisö seurasi uuden lupauksen otteita innokkaasti alusta pitäen, ja lempinimi GeeBee tuli tunnetuksi jo näinä vuosina. Suomalaiset odottivat 21-vuotiaalta Bärlundilta jopa olympiamitalia Los Angelesin kisoista 1932, mutta kisamatkasta muodostui suomalaiselle raskas pettymys. Bärlund sai heti avausottelussa vastaansa argentiinalaisen Alberto Lovellin, joka löi suomalaisen 3-0 ja eteni aina kultamitaliin saakka. Useiden katsojien mielestä Bärlund oli sarjansa toiseksi paras nyrkkeilijä, mutta se oli laiha lohtu pettyneelle nuorukaiselle. Mitalitta Suomi ei kuitenkaan jäänyt, sillä välisarjan edustaja Bruno Ahlberg taisteli itsensä pronssille.

Bärlund pysytteli amatöörinä vielä pari vuotta, ja 1934 hän sai osittaisen hyvityksen Los Angelesin pettymykselleen. Bärlund oli vahva ehdokas mitalistiksi jo ennen Budapestissa järjestettyjä EM-kisoja, mutta hänen matkansa oli kariutua rahavaikeuksiin: pennittömällä nyrkkeilyliitolla ei ollut varaa kustantaa edes yhden miehen pääsyä kisapaikalle. Lopulta ruotsalaiset tulivat avuksi ja niin GeeBee pääsi osallistumaan turnaukseen, jossa hän eteni vastustamattomasti voittoon saakka. Loppuottelussa vaivattomasti nujertuneesta Saksan Herbert Rungesta tuli myöhemmin olympiavoittaja, mutta Bärlund oli siinä vaiheessa jo siirtynyt ammattilaiseksi.

Paidattomiin kehiin Bärlund siirtyi suoraan voittoisien EM-kisojen jälkeen. Ensimmäisen ottelunsa uudessa ympäristössä hän kävi syyskuussa 1934 ja tyrmäsi siinä englantilaisen Jeff Wilsonin jo avauserässä. Toisessa ottelussa tuli kuitenkin harmittava tappio, kun kamppailua johtanut Bärlund löi tulevaa Euroopan mestaria, saksalaista Arnold Köbliniä liian alas ja hävisi ottelun vanhan foul-säännön nojalla diskauksella. Köblinistä Bärlund otti kuitenkin revanssin heti seuraavana vuonna kahdeksannen erän tyrmäysvoitolla Helsingissä. 16.5. 1935 isketty tilaisuus oli myös ensimmäinen Suomessa koskaan nähty ammattinyrkkeilytapahtuma, ja sen aiheuttama suosio oli valtava.

Samana vuonna Bärlund otteli myös näytösottelun entistä huippumiestä, raskaassa sarjassa koko uransa otelleista nyrkkeilijöistä eniten vastustajia tyrmännyttä George Godfreyta vastaan ja hankki kaikkiaan seitsemän voittoa. Tyyliltään 187-senttinen ja 90-kiloinen Bärlund oli hyökkäävä taitonyrkkeilijä, jolla oli myös ammattilaiskehiin vaadittavaa kovuutta. Hän oli parhaimmillaan suurikokoisten vastustajien kanssa, jotka antautuivat reiluun iskujenvaihtoon. Vaikeuksia hänelle tuottivat lähinnä pienemmät ja liikkuvat miehet, mutta heitäkin GeeBee kukisti urallaan koko joukon.

Mainiosti sujui myös seuraava vuosi 1936, ja Bärlundin ottelut ja voitot ympäri Eurooppaa jatkuivat. Bärlund kohosi Euroopan kärkinimien joukkoon, mutta hänen toiveissaan alkoi jo siintää matka valtameren toiselle puolelle todella suuriin kehiin. Tämä tuli myös mahdolliseksi, kun suomalaisen manageri vaihtui ruotsalaisesta Berit Kylanderista huomattavasti kokeneempaan ja tunnetumpaan Paul Damskiin. Ensimmäisessä ottelussaan uudella mantereella Bärlund tyrmäsi ensimmäisessä erässä yhdysvaltalaisen Sandy McDonaldin. Puitteet tapahtumalle olivat komeat, sillä illan pääottelussa esiintyi itse Joe Louis, joka tosin ei vielä tuohon aikaan ollut maailmanmestari. Saman vuoden puolella Bärlund ehti voittaa vielä kaksi vastustajaa, minkä ansiosta hän kohosi The Ring –lehden maailmanlistalle ja neljännelle sijalle saakka.

Yhdysvaltain matka alkoi siis vähintäänkin lupaavasti, mutta vuonna 1937 seurasi vastatuulta, joka oli jopa päättää Bärlundin uran alkuunsa. Bärlund tosin voitti ensimmäisen kamppailunsa tuona vuonna, mutta kahdessa seuraavassa tuli tappio, ja niin Bärlundin nimi putosi arvolistoilta. Tappioiden myötä Bärlund palasi kotimaahan. Hän matkasi ottelemaan Englantiin, mutta siellä koitti jälleen tappio, joka oli siis suomalaiselle jo kolmas perättäinen. Vastoinkäymiset saivat Bärlundin harkitsemaan vakavasti uransa jatkoa, mutta syksyn tullen hän päätti yrittää vielä kerran onneaan Yhdysvalloissa.

Paluu Amerikkaan oli komea, sillä Bärlund oli harjoitellut todella huolella. Niinpä ensimmäinen vastustaja Eddie Coderre tippui suomalaisen käsittelyssä jo ensimmäisessä erässä. Toisen voiton jälkeen Bärlund kohtasi vanhan tuttavansa, olympialaisissa hänet lyöneen ja myös ammattilaisena huipulle nousseen Alberto Lovellin. Bärlund maksoi kalavelkansa ylivoimaisella pistevoitolla ja nousi sen myötä jälleen The Ringin listalle ja kuudenneksi haastajaksi.

Vuoden 1938 alussa Bärlund kävi elämänsä ottelun. Paikka ei ollut vähäisempi kuin New Yorkin nyrkkeilypyhätön Madison Square Gardenin pääareena, ja vastaan asettui entisen maailmanmestarin Max Baerin pikkuveli Buddy Baer. Baer oli kaksimetrinen ja miltei satakymmenkiloinen jätti, joka tunnettiin valtavasta iskuvoimastaan. Hän otteli kahdesti MM-tittelistäkin Joe Louisin kanssa ja ensimmäisellä yrittämällään iski tämän jopa ulos kehästä vaikka lopulta hävisikin. Baer oli kamppailun ennakkosuosikki vedonlyöntisuhteessa 3-1 ja useat asiantuntijat veikkasivat hänen tyrmäysvoittoaan. Baer aloittikin kamppailun hyvin, mutta toisessa erässä Bärlund pääsi kamppailuun mukaan ja otti aloitteen itselleen. Suurikokoinen vastustaja oli jälleen hyvä kohde Bärlundin väkeville vartalokoukuille, ja niillä hän kypsyttikin Baerin perusteellisesti seitsemän erän aikana. Voitto sai seurakseen vielä kaksi muutakin plus-merkkistä lopputulosta seuraavan kahden kuukauden aikana, ja ne kohottivat suomalaisen maailmanlistalla peräti kakkoseksi.

Puhetta MM-ottelusta Louisia vastaan oli, mutta sellaista Bärlundille ei kuitenkaan järjestynyt. Loppuvuodesta 1938 oli edessä jälleen takaiskuja, kun Gardenin kehässä käydyssä ottelussa yhdysvaltalainen Lou Nova pysäytti Bärlundin etenemisen keskeytysvoitolla. GeeBeellä oli aiemminkin ollut ongelmia arkojen silmäkulmien kanssa, ja ne koituivat hänen kohtalokseen myös Novaa vastaan, sillä Bärlund oli hallinnut kamppailun alkupuolta. Bärlund kärsi vielä toisenkin tappion vähemmän tunnetulle vastustajalle samana vuonna ja putosi jälleen arvolistalta, jolle hän tosin nousi vielä kerran seuraavana vuonna.

Bärlundin tähti alkoi hiljalleen laskea, mutta kansainvälisellä kärkitasolla hän otteli vielä useita vuosia ja voitti suurimman osan kamppailuistaan. Hän löi vielä kaksikin MM-kehässä käynyttä ottelijaa, Jack Roperin ja Tony Muston ja kohtasi näiden lisäksi MM-kehän kävijöistä myös Abe Simonin, Tami Mauriellon pariinkin kertaan sekä uusinnassa myös Lou Novan. Ehkä tunnetuimmassa ottelussaan hän kohtasi Joe Louisia ahtaalla pitäneen ja raskaan keskisarjan historian parhaimpiin kuuluvan Billy Connin 1941. Bärlund otteli tätä vastaan hyvin ja piti kamppailun tasoissa kahdeksan erän ajan, kunnes hänen managerinsa Paul Damski tuntemattomasta syystä luovutti ottelun Bärlundin puolesta. Syyllä saattoi olla tekemistä sen kanssa, että Connille haluttiin varmistaa MM-ottelu Louisia vastaan, mutta tapaus rikkoi Bärlundin ja Damskin välit.

Hyvästinsä kehälle Bärlund sanoi vasta vuonna 1947, jolloin hän kävi jäähyväisottelussa Suomessa voittamassa Denis Julianin tyrmäyksellä. Sen jälkeen hän kävi vielä kaksi kamppailua, kunnes ripusti kintaansa naulaan. Bärlundin lopullinen ottelulista oli 55 voittoa, 29 häviötä ja yksi ratkaisematon. Amerikan kansalaisuuden hankkinut Bärlund jäi uransa jälkeen asumaan Yhdysvaltoihin, mutta muisti myös vanhan kotimaansa ja vieraili Suomessa useita kertoja vuosien varrella. Viimeisinä vuosinaan alzheimerin taudista kärsinyt suuri suomalainen nukkui pois elokuussa 1982.

Bärlundin suuruudesta ja suosiona nyrkkeilijänä kertovat yhtä lailla hänen parhaat voittonsa kuin hänelle annetut huomionosoitukset kehän ulkopuolellakin. Hän on puolueettomilla arvolistoilla korkeimmalle koskaan noussut suomalaisnyrkkeilijä. Hän on ainoa suomalainen, joka on esiintynyt Madison Square Gardenin pääareenalla ja GeeBee kävi siellä vieläpä kahteen otteeseen. Niin ikään hän on ainoa suomalainen, jonka kuva on kelvannut The Ring –lehden kanteen. Kun Bärlund voitti otteluitaan Amerikassa, radiossa soitettiin hänen kunniakseen Porilaisten marssi, joka yleensä esitetään urheilutapahtumien yhteydessä ainoastaan olympiavoittojen kunniaksi. Kun GeeBee kävi vierailemassa Suomessa vuonna 1938, oli häntä vastassa Helsingin juna-asemalla peräti 8000 henkeä. Bärlundia hyödynnettiin myös kaupallisesti: hänen kuviaan sisältänyt keräilysarja meni kuin kuumille kiville koulupoikien keskuudessa 1930-luvulla.

Bärlundin ura on pitempi kuin kenenkään toisen suomalaisnyrkkeilijän, ja tällä hetkellä on vaikeaa kuvitella, että kukaan hänen lukemiinsa tulisi yltämäänkään. Hänen ottelulistansa voi nykyisen nyrkkeilyn ystävän silmiin näyttää rumalta, mutta sitä arvioitaessa on syytä muistaa, että Bärlund otteli urallaan huippumiehiä vastaan useita vuosia parhaiden päivien jo jäätyä taakse. Ottelutahti oli myös paljon nykyistä tiuhempi, eikä yksittäisen tappion merkitys ollut niin suuri kuin tänä päivänä.

 

Teksti: Janne Romppainen

elis ask

Kid Ellis

Jos suomalaiseen ammattinyrkkeilyyn vaikuttaneista hahmoista tehtäisiin erilaisia rankinglistoja, Elis Ask veisi ykkössijan niistä monilla. Kaikkien aikojen tunnetuimman nyrkkeilyvaikuttajan, suurimman promoottorin ja värikkäimmän persoonallisuuden tittelit kuuluisivat kiistattomasti hänelle.

Helsinkiläissyntyinen Ask oli jo nuoruudessaan monipuolisesti lahjakas urheilija. Hän menestyi esimerkiksi mäkihypyssä voittaen jopa TUL:n nuorten Suomen mestaruuden ja kilpaili myös pikajuoksijana. Omaksi lajiksi valikoitui kuitenkin jo varhain nyrkkeily, jossa menestystä tuli heti alusta alkaen. Jo 18-vuotiaana 1944 hän valloitti Suomen mestaruuden kärpässarjassa ja kahtena seuraavana vuonna tuli kultaa painoluokkaa ylempänä kääpiöissä. Amatöörimenestys ei kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostanut suomalaista, vaan hän tahtoi myös rahaa, ja kun ruotsalainen Edwin Ahlqvist tarjosi hänelle ammattilaissopimusta, hyväksyi Ask sen oikopäätä. ”Jokainen nyrkkeilijä on kai hieman omituinen, mutta joka antaa hakata itseään ilmaiseksi on jo pähkähullu”, kuten Ask itse asian muotoili. 76:sta amatööriottelustaan hän voitti kaikkiaan 70.

Ask aloitti paidattoman urana kääpiösarjassa joulukuussa 1946 kuuden erän pistevoitolla ranskalaisesta Marcel Josiesta. Seuraavana vuonna Ask kohtasi ja voitti uransa ainoan kotimaisen vastustajan, turkulaisen Viljo Salmisen pistein. Askin vastustajat eivät alussa olleet aivan huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta hänen nimensä

kohosi Euroopan arvolistoille nopeasti. Jo kymmenen voitetun ottelun jälkeen hänen nimensä oli listan kuudentena. Ask oli monipuolinen nyrkkeilijä, joka oli sekä teknisesti taitava, nopea että myös voimakas.

Vuonna 1948 Ask kohtasi uransa ensimmäisen todellisen haasteen, kun Ahlqvist hankki hänen yhdenteentoista otteluunsa vastustajaksi maailman huippuihin lukeutuneen ranskalaisen Theo Medinan. Medina oli ykköshaastajana samalla Euroopan listalla, jolle Ask oli vastikään noussut ja aiemmin ranskalainen oli myös ollut sarjan Euroopan mestari. Vedonlyönnit kulkivat selvästi kokeneen ranskalaisen hyväksi, mutta kehässä komennon otti 21-vuotias suomalainen. Vaikka hän toisessa erässä menettikin muutaman hampaan Medinan koukun seurauksena, piti hän ottelun hallinnassaan ja nujersi Medinan lopulta kuuden erän jälkeen. Voitto nosti Askin myös maailmanlistalle, jossa hän sijoittui yhdeksänneksi. Nimi säilyi listalla senkin jälkeen, kun hän vaihtoi painoluokkaa ja siirtyi höyhensarjaan.

Seuraavaksi Ask siirtyi ottelemaan Isoon-Britanniaan, jossa voitot jatkuivat. Kansainväliselle tasolle kuuluneet Johnny Molloy ja Eddie Miller kärsivät tappiot suomalaiselle, joskin Miller venyi ensimmäisellä yrityksellään ratkaisemattomaan. Nämä saavutukset nostivat Askin maailmanlistalla ensin viidenneksi, ja kun Sandy Saddler otti maailmanmestaruuden nimiinsä tyrmäämällä Willie Pepin 1948, kohosi Ask peräti listan kolmanneksi. Saavutuksen arvo lisääntyy entisestään kun katsotaan, minkälaisia nimiä hänen edellään oli: mestari Saddler kuuluu 103 kaadollaan nyrkkeilyhistorian kaikkien aikojen kovimpiin tyrmääjiin ja höyhensarjan suurimpiin legendoihin, Pep arvostetaan yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista nyrkkeilijöistä kaikki painoluokatkin huomioiden ja kakkoshaastaja Ranskan Ray Famechon oli sarjan Euroopan mestari. Uusintaottelussa sattunut uran ensimmäinen tappio Johnny Molloylle tosin pudotti suomalaisen nimen alemmas seuraavana vuonna 1949.

Vuonna 1949 Askin uralla alkoi myös seuraava aikakausi. Manageriksi siirtynyt raskaansarjan entinen nyrkkeilylegenda Jack Dempsey kiinnostui lahjakkaasta suomalaisesta ja kutsui tämän suojiinsa Yhdysvaltoihin. MM-tittelistä unelmoinut Ask hyväksyi tarjouksen oikopäätä ja siirtyi Atlantin taakse rakentamaan uraansa.

Ottelut uudella mantereella käynnistyivät neljällä voitolla, ja pistevoitto kuubalaisesta, niin Pepin kuin Saddlerinkin kohdanneesta Miguel Acevedosta kohotti suomalaisen vielä sarjansa arvolistalla viidenneksi. Amerikkalaiset lehdet tosin kritisoivat ”Ellis Askin”, kuten hänen nimensä sikäläisittäin kirjoitettiin,

iskuvoimaa, mutta saavutus itsessään oli arvokas. Ohjelmaan mahtui myös neljän erän näytösottelu mestaruuden uudestaan voittanutta Willie Pepiä vastaan. Tosiottelustakin oli puhetta, mutta sellaista ei järjestynyt.

Ask ei kuitenkaan lopulta viihtynyt suuressa maailmassa, vaan kaipasi takaisin kotiin perheensä luo. Hänen hermonsa eivät olleet kunnossa, eivätkä valmentaja Hymie Blausteinin ammoniakkia sisältäneet laihdutusrohdot ainakaan parantaneet tilannetta. Kun Ask vieläpä kärsi tappion jo kerran kukistamalleen Charley Rileylle, oli edessä paluu kotimaahan.

Painovaikeuksista kärsinyt Ask siirtyi sarjaa ylemmäs kevyeen sarjaan, mutta edessä oli vastatuulta ulottuvampien ja luonnostaan suurempikokoisten vastustajien kanssa. Kaksi Lontoon matkaa päättyivät tappioihin, tosin niiden vastapainoksi Ask hankki myös muutamia hyviä voittoja. Vuonna 1950 Ask päätti yrittää vielä uudestaan uraa Yhdysvalloissa, mutta matkasta muodostui raskas pettymys. Reissun kolmannessa ottelussaan Ask kärsi uransa ensimmäisen ja ainoan puhtaan tyrmäystappion, kun Yhdysvaltain rajuiskuinen Jackie Graves löi hänet ulos toisessa erässä. Haaveet suurotteluista saatiin unohtaa saman tien ja paluu Eurooppaan oli jälleen edessä.

Asioita hetken harkittuaan Ask päätti alkaa tavoitella totisesti Euroopan mestaruutta, joka uran huippuvuosina oli jäänyt voittamatta. Harjoitteluun löytyi uutta intoa ja tuloksiakin alkoi tulla. Kykyjensä puolesta Euroopan ykköseksi rankattu Ask oli hyvinkin kelvollinen kohtaamaan sarjan mestaruutta hallinneen ranskalaisen Pierre Montanen, mutta taloudellinen puoli tuotti ongelmia. Lopulta Ask otti itse vastuulleen myös kamppailun rahoituksen, ja niin Suomessa nähtiin kaikkien aikojen ensimmäinen EM-ottelu 17.8.1951. Ask aloitti kamppailun vahvasti ja käytti ranskalaista polvillaan jo ottelun alkupuolella, mutta Montane antoi hänelle kovan vastuksen. Ottelu eteni Askin niukassa hallinnassa aina sen kahdenteentoista erään saakka, jolloin suomalaisen vasen koukku tyrmäsi ranskalaisen. Näin Askista kruunattiin maamme ensimmäinen ammattilaisten Euroopan mestari.

Mestaruuskausi jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Ask puolusti titteliään tammikuussa 1952 vapaaehtoisesti tanskalaista Jörgen Johansenia vastaan, jonka kanssa hän oli ehtinyt otella jo kolmeen kertaan. Molemmat miehistä olivat voittaneet toisensa kerran ja otelleet kerran myös tasan. Tällä kertaa oli kuitenkin jälleen Johansenin vuoro olla parempi, ja niin titteli jäi hänelle Tanskaan. Tämän jälkeen motivaationsa menettäneestä Askista tuli kehien kiertolainen ja uransa viimeisistä kymmenestä kamppailusta hän voitti ainoastaan yhden.

Vuonna 1957 Ask perusti oman ammattinyrkkeilytallinsa, josta hän oli haaveillut jo pitemmän aikaa. Ask oli lopettanut nyrkkeilemisen jo 1955, mutta raskaansarjan olympiamitalistin Ilkka Kosken poisjäännin vuoksi hän joutui ottelemaan itse ensimmäisen järjestämänsä tilaisuuden pääottelun. Ratkaisematon ranskalaista Roger Prientiä vastaan päätti lopullisesti Askin uran, joka sisälsi kaikkiaan 40 voittoa, 17 tappiota ja viisi ratkaisematonta. Askin tallin myöhemmissä ammattilaisilloissa esiintyivät monet Euroopan ja maailman huiput. Hänen suojissaan Risto Luukkonen, Pekka Kokkonen ja Olli Mäki nousivat maailman huipulle ja monet muutkin iskijät eurooppalaiselle kärkitasolle. On epätodennäköistä, että yksikään toinen suomalaispromoottori yltäisi vastaaviin saavutuksiin. Toisaalta Ask sai kokea myös koko joukon vastoinkäymisiä. Amatööriliiton kanssa välit olivat täysin tulehtuneet eikä rahoitusapua tallille tullut mistään. Kun vielä eduskunta laati lain, jonka mukaan ammattinyrkkeilyä verotettiin kovemmin kuin muita huvitapahtumia, oli toiminnan jatkaminen hankalaa ja lopulta tallin talous romahti. ’Harvaa miestä maailmassa on kunnioitettu yhden miehen verolla’, Ask itse virnisteli säädökselle. Lopulta Ask sai myös ansaitsemansa tunnustuksen valtion taholta, kun hänelle myönnettiin urheilijaeläke.

Promoottorin uran jälkeen Ask auttoi vielä useita nyrkkeilijöitä. Hän etsi pitkään raskaansarjan nyrkkeilijää, josta olisi voinut kouluttaa mestarismiehen, mutta sellaista ei löytynyt. Ylipäänsä Ask ei kieltänyt apuaan keneltäkään, joka halusi oppia lisää nyrkkeilystä. Askin vuonna 2003 tapahtuneen kuoleman seurauksena päättyi suomalaisen nyrkkeilyn yksi merkittävä aikakausi.

Elis Askissa yhdistyivät erinomainen nyrkkeilytaito, fyysinen voima, luotettava iskunkestävyys sekä peräänantamaton asenne kaikessa tekemisessä. Nämä ominaisuudet veivät hänet myös maailman huipulle. On tavallaan sääli, että Ask joutui ottelemaan samaan aikaan legendaaristen Willie Pepin ja Sandy Saddlerin kanssa: heikommalla aikakaudella hän olisi epäilemättä ollut vahva ehdokas MM-tittelin voittajaksi. Askin vastustajat olivat kautta linjan kovia, eikä hän uransa parhaina vuosina kärsinyt yhtään ns. turhaa tappiota heikommille vastustajille.

 

Teksti: Janne Romppainen

risto luukkonen

Tanssii kuin kärpänen

Toisin kuin usein mielletään, menestyksekkään ammattinyrkkeilijän ei aina tarvitse olla aggressiivinen ja lyijykourainen tyrmääjä. Osaavilla teknisillä puolustusnyrkkeilijöillä myös sijansa paidattomissa kehissä, mistä helsinkiläissyntyinen Risto Luukkonen kelpaa erinomaiseksi esimerkiksi. Hänen amatöörityyliseksi arvioitu ottelutapansa vei hänet ammattilaisena jopa kauemmas kuin mihin hän eteni olympiatyylin kehissä, aina maailman huipulle saakka.

Luukkonen kuului amatöörinä Suomen parhaimmistoon vuosikausia. Hän edusti Suomea kärpässarjassa niin olympialaisissa 1952 kuin EM-kisoissakin vuonna 1955, tosin ottelut loppuivat lyhyeen molemmilla kerroilla. Luukkonen voitti urallaan kolme Suomenmestaruutta kärpäs- ja kääpiösarjoissa, sekä kirkkaimpana meriittinään myös Pohjoismaiden mestaruuden. Luukkosen myöhempää menestystä ajatellen on mielenkiintoista, että kotimaisista vastustajista Jorma Limmonen osoittautui hänelle ylikäymättömäksi esteeksi amatöörikehässä.

Limmosesta ei koskaan tullut paidatonta nyrkkeilijää, mutta sen sijaan Luukkonen siirtyi ammattilaiseksi lokakuussa 1957 Elis Askin perustamaan talliin ja voitti avausottelussaan belgialaisen Jean Peemansin viidennessä erässä. Luukkosen, kuten useiden muidenkin Askin tallin miesten, menestysmahdollisuuksia epäiltiin ennakolta: monet arvelivat hänen olevan liian pehmeä ammattilaiseksi. Kehässä Luukkonen osoitti nämä luulot kuitenkin vääriksi. Nopeudellaan ja tekniikallaan hän kykeni lyömään kovatkin vastustajat, ja hänen oma leukansa kesti tärskyjä erinomaisesti. Jo seuraavana kesänä uransa aloittamisen jälkeen Ripa nousi Euroopan arvolistoille. Jatkoa seurasi seuraavana vuonna 1959 voitolla maanosan neljänneksi parhaaksi arvioidusta espanjalaisesta Fransisco Carrenosta, ja tämä saavutus nosti Luukkosen jo

EM-ottelun tuntumaan.

Luukkosen vastustajien taso oli siis jo alusta pitäen erittäin kova, mutta hän osoitti olevansa promoottori Askin luottamuksen arvoinen. Siitä huolimatta monet uskoivat, että kesäkuuksi 1959 olympiastadionille suunniteltu EM-ottelu espanjalaista Young Martinia vastaan tulisi vain yhdeksän ottelua urallaan käyneelle suomalaiselle liian varhain. Arvo-ottelu peruuntui viime tingassa, mutta Luukkoselle saatiin vastustajaksi Martiniakin korkeammalle arvostettu, maailmanlistalla peräti viidentenä ollut Mimun Ben Ali, joka oli lopettanut olympiavoittaja Pentti Hämäläisen kohulla alkaneen ammattilaisuran. Luukkonen ylsi Alia vastaan ratkaisemattomaan ja osoitti täten pystyvänsä kohtaamaan myös maailman huippuja.

Askin sinnikäs pyrkimys EM-ottelun saamiseksi Suomeen tuotti tulosta, ja saman vuoden syyskuussa Martin vihdoin saapui Helsinkiin puolustamaan arvoaan. Martin arvostettiin The Ringin maailmanlistalla kärpässarjan kuudenneksi haastajaksi. Luukkonen piti kuitenkin tiukasti hyökänneen espanjalaisen tarkkuudellaan aisoissa koko kamppailun ajan ja sinetöi pistevoittonsa viimeisessä erässä lyömällä tämän kanveesille. 4.9.1959 Elis Ask sai itselleen seuraajan ja Suomi toisen ammattilaisten Euroopan mestarinsa. Voitto nosti vuorostaan Luukkosen rankinglistoille, parhaimmillaan hänen nimensä oli maailmanlistalla kuudentena.

Heti voittoisan Martin-ottelun jälkeen Luukkonen kärsi ensimmäisen tappionsa Englannissa John Caldwellille. Luukkosen EM-vyö ei ollut kamppailussa panoksena, mutta pistetappio tiesi hänen putoamistaan väliaikaisesti pois arvolistalta. Samalla se kuvasti myös erästä Luukkosen heikkoutta: hän ei koskaan ollut parhaimmillaan ulkomailla otellessaan. Poikkeuksellisen hyvin sujui kuitenkin kamppailu Venezuelassa MM-haastaja Ramon Ariasta vastaan. Luukkonen voitti hänet keskeytyksellä ja nousi uudestaan kymmenen parhaan joukkoon sarjassaan. Vuonna 1961 seurasi mestaruuden puolustus Italiassa isäntämaan Salvatore Burrunia vastaan. Luukkonen taisteli hyvin, mutta fanaattisen italialaisyleisön edessä vieraan on todella vaikea voittaa, ja pistevoitto ja sen myötä mestaruuskin jäivät saapasvaltioon.

Tämän jälkeen Luukkonen siirtyi pysyvästi kääpiösarjaan, jossa hän oli jo aiemminkin vieraillut. Ura jatkui voittoisissa merkeissä, ainoastaan argentiinalainen Ernesto Miranda kykeni lyömään Luukkosen seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Voittojen jatkuessa Luukkoselle tarjoutui joulukuussa 1963 uusi tilaisuus nousta EM-otteluun vanhaa tuttavaa Mimun Ben Alia vastaan, tällä kertaa kääpiösarjassa. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta niiden päätteeksi voittajaksi julistettiin Luukkonen, josta tuli näin ensimmäinen suomalainen kaksinkertainen Euroopan mestari. Espanjalaiset tosin protestoivat tuomiota ankarasti ja joukkotappelun syntyminen oli lähellä, mutta tulokseen he eivät voineet vaikuttaa. Voiton myötä suomalaisen nimi nousi vielä kerran Ringin listalle.

Toisen voitetun mestaruuden myötä Luukkosen menestymisen nälkä alkoi hiljalleen kadota, ja ikävuodetkin alkoivat painaa suomalaista. Hän puolusti titteliään ranskalaista Pierre Vertoffia vastaan Helsingissä, mutta jäi alakynteen heti kamppailun alussa. Luukkosta kulmauksessa avustanut Elis Ask jopa poistui ennen kamppailun päättymistä pukuhuoneeseen, koska katsoi voitonmahdollisuuksien menneen. Ottelu kesti kuitenkin täydet erät, ja kaikkien – myös suomalaisen itsensä – suureksi hämmästykseksi Luukkonen julistettiin sen voittajaksi. Tarina kertoo, että asiantunteva suomalaisyleisö olisi kantanut ranskalaisen ulos hallista kultatuolissa kunnianosoituksena.

Askin tallin talous romahti pian tämän ottelun jälkeen, eikä Luukkoselle näin voitu järjestää EM-tittelin puolustuksia Suomessa. Nyrkkeilijä itse ei puolestaan ollut halukas matkaamaan ulkomaille, ja näin liitto otti mestaruuden pois Luukkoselta ilman ottelua. Tämän jälkeen Luukkonen otteli vielä yksitoista kertaa, mutta kuusi peräkkäistä tappiota vuosina 1965-66 saivat tämän lopulta vetäytymään kehistä. Luukkosen ottelulista uran päätteeksi oli 34-11-3. Tämän suurnyrkkeilijän elämä sammui vuonna 1967 äkillisen sydänkohtauksen seurauksena.

Luukkonen kuuluu taidoiltaan kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpiin suomalaisnyrkkeilijöihin. Miehen erinomainen nopeus ja tekniikka korvasivat lievät puutteet iskuvoimassa. Myös hänen iskunkestävyytensä on yksi parhaita lajissaan: Luukkosta ei koskaan tyrmätty. Ripan kova taistelutahto käänsi usein vaikeatkin ottelut lopulta hänen edukseen. Saavutetut Euroopan mestaruudet ja useat sijoittumiset maailman kymmenen parhaan arvolistoille kertovat omaa selvää kieltään hänen tasostaan. Myös Luukkosen ottelulista on vakuuttava, suurin osa hänen tappioistaan tuli vasta uran loppuvaiheessa.

 

Teksti: Janne Romppainen

olli mäki

Kokkolan leipuri

Hänen uransa ensimmäinen ammattilaisottelu oli kahdeksaneräinen, toisessa hän kohtasi Euroopan arvolistoille rankatun vastustajan, neljäs vastus oli maailmanlistan kymmenes ja yhdennessätoista kamppailussaan hän otteli maailmanmestaruudesta.

Tahti oli kova, mutta kova oli myös mies tekojen takana. Legendaarinen ”Kokkolan leipuri” Olli Mäki on useissa yhteyksissä arvioitu kaikkien aikojen lahjakkaimmaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, jonka tie vei maailman huipulle niin amatööri- kuin ammattilaiskehissäkin.

Amatööriurallaan Mäki saavutti neljä Suomen mestaruutta ja oli kahdesti Pohjoismaiden paras, mutta nämä tittelit eivät suinkaan olleet hänen suurimpia meriittejään. Jo vuonna 1957 hän iski 60-kilon sarjassa EM-kisoissa hopealle, ja kaksi vuotta myöhemmin Sveitsissä hän kirkasti mitalin kultaiseksi. Mäki valittiin

myös noiden kisojen parhaaksi nyrkkeilijäksi. Lisää menestystä oli odotettavissa vuoden 1960 olympialaisista, mutta sillä kerralla Mäki joutui suurempien vaikuttajien pelinappulaksi. Liittojen ristiriitojen vuoksi yksikään TUL:n urheilija ei päässyt lopulta kisamatkalle lainkaan, ja niin Mäki ei päässyt edes yrittämään kultaista mitalia, jota jo ennakkospekulaatioissa aseteltiin hänen kaulalleen. Yhteensä käymistään 270 amatööriottelusta Mäki hävisi ainoastaan 15.

Amatööriuraltaan Mäki siirtyi voimissaan olleeseen Askin talliin ammattilaiseksi samaisena olympiavuonna 1960.

Tyyliltään Mäki oli lähinnä olympianyrkkeilijä, mutta hänen taitonsa riittivät hyvin myös ammattilaiskehiin. Mäki oli lyhyehkö, vankkarakenteinen pistenyrkkeilijä, jonka nyrkkeilyssä yhdistyivät erinomainen tekniikka sekä hämmästyttävä nopeus. Kun omakin leuka kesti iskuja hyvin, ei menestykselle ollut esteitä, vaikka Mäki ei koskaan mikään tyrmääjä ollutkaan. Mäki oli kehässä parhaimmillaan, jos vastustaja onnistui horjuttamaan häntä ottelun alkupuolella. Mikäli tämä ei siihen kyennyt, tyytyi Mäkikin ottamaan kamppailut rauhallisesti, ja sen seurauksena otettavissa olleet pistevoitot joskus lipsahtelivat vastustajille.

Ammattilaisura alkoi vaivattomalla pistevoitolla ranskalaisesta Artide Amatosta kahdeksan erän jälkeen, ja yhtä helposti nujertui seuraavassa kamppailussa italialainen Alberto Serti, joka oli Euroopan rankinglistalla yhdeksäs ja nousi myöhemmin maanosan mestariksikin. Jo neljänteen otteluun Ask hankki Mäen vastustajaksi maailmanlistan kymmenennen miehen, ghanalaisen Floyd Robertsonin. Uransa alkutaipaleella ollut suomalainen voitti hänet kuitenkin tekniikallaan ja älykkyydellään yhtä tyylikkäästi kuin muutkin siihenastiset vastustajansa. Samalla Mäki nousi myös eurooppalaisille arvolistoille.

Mäen ura sai siis lentävän lähdön, mutta promoottori Elis Ask menestyksen innoittamana vei hänen uraansa eteenpäin liiankin nopeasti. Kuudennessa ottelussaan Mäki kohtasi höyhensarjan viidenneksi rankatun tulevan maailmanmestarin Howard Winstonen, joka oli kuitenkin siinä vaiheessa vielä liian kova pala suomalaiselle. Mäki sai tyytyä pistetappioon, ja hieman myöhemmin saksalainen Willie Quatuor taisteli häntä vastaan tasapelin.

Mäen ammattilaisuran ottelusaldo osoitti lukemia 8-1-1, 1 tyrmäys, kun Elis Ask jo puuhasi hänelle MM-ottelua Helsinkiin yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan. Suurottelun järjestäminen oli tietysti Askille suuren unelman täyttymys, ja Mäki kykeni ottelemaan tasapäisesti kovienkin vastustajien kanssa, mutta siitä huolimatta titteliottelu tuli suomalaiselle aivan liian varhain. Ottelu käytiin lisäksi höyhensarjassa, jota varten Mäki joutui pudottamaan painoaan kuukauden aikana seitsemän kiloa. Kun Ask löysi kuitenkin tapahtumalle rahoittajan ruotsalaisesta Per-Olof Ahlista, oli taloudellinen puolikin kunnossa, ja haasteita kaihtamaton Mäki hyväksyi tilaisuuden ilomielin. Suomen historian suurin nyrkkeilytapahtuma 29.8.1962 veti Helsingin olympiastadionille kaikkiaan 23 463 katsojaa. Harva uskoi Mäen voittoon, mutta yleisesti arveltiin hänen kestävän Mooren moukareita ainakin kamppailun puolivälin tienoille. Ottelu päättyi kuitenkin Mooren eduksi jo toisessa erässä, eikä suomalaisedustajia MM-kehässä sen koommin nähty.

Moore-ottelun pettymys kalvoi Mäen mieltä jatkossa, eikä hän ollut kehässä hetkeen ennallaan. Mäki pitikin vuonna 1963 nyrkkeilystä yli puolen vuoden tauon, kunnes palasi uudella innolla tositoimiin saman vuoden joulukuussa. Kahden hyvän paluuvoiton jälkeen Ask alkoi järjestellä Mäelle EM-ottelua. Sellainen Suomeen saatiinkin taas helmikuussa 1964, siis vain paria kuukautta Risto Luukkosen toisen EM-tittelin voittamisen jälkeen. Ottelu käytiin kevyessä välisarjassa, ja kruunuaan Mäkeä vastaan puolusti saksalainen Conny Rudhof. Mäki voitti tiukan ottelun pistein, ja näin hänestä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on saavuttanut EM-kultaa sekä amatöörinä että ammattilaisena.

Mäen oli määrä puolustaa titteliään samana vuonna uusintaottelussa Rudhofia vastaan, mutta tämän sijasta Helsiinkin saapuikin EBU-liiton vaatimuksesta paljon kovempi mies. ”Saharan pantterina” tunnettu, Ranskaa edustanut Aissa Hashas oli kevyessä välisarjassa maailmanlistalla peräti kakkosena ja kuului parhaisiin Suomessa koskaan nähtyihin nyrkkeilijöihin. Mestaruusottelun Mäkeä vastaan Hashas aloittikin vauhdilla ja iski suomalaisen nenän ja silmäkulman verille heti kamppailun alussa. Usein otteluissaan liiankin leppoisasti esiintynyt Mäki pani kerrankin peliin kaiken vimmansa, ja niin kehässä nähtiin taistelu, jota moni asiantuntija pitää edelleen parhaana meillä koskaan nähtynä otteluna. Hashas koki Mäen kyydissä kunnon selkäsaunan ja joutui luovuttamaan kamppailun seitsemän erän jälkeen otsa verta vuotaen. Hieno voitto nosti Mäen myös The Ring –lehden maailmanlistalle ja aina viidenneksi saakka.

Rudhofin ja Mäen välille yritettiin järjestää uusintaa vielä moneen kertaan, mutta aina tuloksetta. Kun Mäki joutui perumaan jo sovitun ottelun sairastumisen vuoksi, otti EBU-liitto häneltä tittelin pois ilman ottelua 1965. Mäki jatkoi kuitenkin uraansa huipputasolla menestyksekkäästi kärsien tappion vain saksalaiselle Willi

Quatuorille. Vuonna 1965 hän taisteli Helsingissä tasapelin maailmanlistan kolmosta Paul Armsteadia vastaan, ja muutamat hyvät voitot sen lisäksi nostivat Mäen jälleen maailmanlistalle 1966, josta Quatuor-tappio oli hänet pudottanut.

Mäki pääsi uudelleen EM-kehään 1967 titteliä hallinnutta Conny Rudhofia vastaan. Mäki oli aiemmin ehtinyt voittaa tämän ja otella kerran myös tasapeliin, mutta tällä kerralla hän kärsi pistetappion. Seuraavana vuonna Mäki siirtyi poikkeuksellisesti kevyeen sarjaan ja haastoi Euroopan mestari Pedro Carrascon tämän kotiareenalla Valenciassa. Mäki otteli hyvin ja käytti vastustajaansa lattiassakin, mutta mestaruutta hän ei enää voittanut. Carrascosta tuli myöhemmin myös WBC-liiton tunnustama kevyen sarjan maailmanmestari.

Mäen harjoitushalut alkoivat uran suurten vuosien jälkeen hiljalleen hiipua, ja Askin tallin loppumisen myötä otteluiden saaminen Suomessa oli hankalaa. Mäki oli alun perin suunnitellut lopettavansa uransa täytettyään 30 vuotta (1966), mutta kehässä hänet nähtiin aina vuoteen 1973 asti, joskin loppuaikoina enää vain pari kertaa vuodessa. Kun sitten 1973 kuubalainen Juan Flores aiheutti Mäelle tämän uran toisen tyrmäystappion Mallorcalla, ripusti suomalainen kintaat naulaan. Mäen lopullinen ottelulista oli 28-14-8. Mäen nyrkkeilyinnostus on jatkunut edelleen myös suvun piirissä: Pekka Mäki kuuluu Suomen kaikkien aikojen arvostetuimpiin nyrkkeilyvalmentajiin.

Se, että Mäki ei koskaan noussut maailmanmestariksi, ei jäänyt ainakaan fyysisistä lahjoista kiinni. Mäen nopeus, taito ja älykkyys kestivät vertailun keneen tahansa. Lisäksi lista Mäen vastustajista on kovempi kuin yhdelläkään toisella suomalaisella: yhteensä hän oli kehässä entisten, hallitsevien tai tulevien Euroopan mestareiden kanssa peräti viisitoista kertaa, ja viidellä hänen vastustajistaan oli jossain vaiheessa hallussaan MM-vyö. Mikäli Mäen uraa olisi rakennettu hieman hitaammin tämän uran alkuvuosina, olisi hänestä hyvinkin voinut tulla yksi tuon vyön kantajista.

 

Teksti: Janne Romppainen

joseph nsubuga

ugandan jussi

Joseph ”Stoneface” Nsubuga syntyi Ugandassa vuonna 1955. Hän muutti Suomeen vuonna 1974, asuen eteläisessä Suomessa kuolemaansa asti.

Elis Ask pyrki järjestämään Jussille otteluita, mutta manageri löytyi lopulta Norjasta.

Joseph Nsubuga tuli tunnetuksi loistavana nyrkkeilijänä ja ystävällisenä persoonan, jonka useimmat muistavat lempinimellään ”Ugandan Jussi”. Lempinimen velvoittamana käytämme tässä tästä laajalti arvostetusta iskijästä nimeä Jussi.

Jussi aloitti nyrkkeilyn jo hyvinkin nuorena, luoden menestyksekkään uran olympiatyylin puolella, eli amatöörinä, kuten aikoinaan oli tapana sanoa.

Jussi tuli tunnetuksi taitavasta kehätyöskentelystään, kuten myös ketterästä jalkatyöstään. Hän nousi peräti viidesti kotimaansa mestariksi, mutta menestystä tuli myös arvokilpailuista.

Kokemuksen karttuessa Jussi iski itsensä kahdesti välieriin tasokkaissa Commonwealth Gameseissa. Hän saavutti kultaa välisarjalaisena Etelä- ja Keski-Afrikan kilpailuissa.

Vuosi 1974 palkitsi Jussia pitkäjänteisestä ja kovasta harjoittelusta. Hän saavutti arvokkaan kokemuksen lisäksi voittoja tai finaalipaikkoja merkittävistä turnauksista. Hänen menestyksensä kertovat hänen lahjakkuudestaan nyrkkeilyyn, kuten myös halusta harjoitella,

kuten huippujen kuuluu. Keskinkertaiset iskijät putoavat tämän tason turnauksissa kauan ennen mitalitaistoja, jos ylipäätään nousevat koskaan kansallista tasoa korkeammalle.

Suurin ja vaikuttavin menestys tuli MM-kisoissa Havannassa, Kuubassa, missä Jussi saavutti MM-pronssia.

MM-kisojen mitalitilastossa Uganda sijoittui silloin yllättäen viidenneksi. Sarjassa 63,5 kiloa kultaa iski Ayub Kalule, toisen mitalin Ugandalle otti Jussi.

Kalule puolestaan on mies, joka vaikutti Jussin myöhäisempiin valintoihin ja myös tulevaisuuteen.

Amatöörimenestys pähkinänkuoressa oli Jussilla seuraavanlainen: Viidesti kotimaansa mestari,  kahdesti pronssia Commonwealth Gameseissä, kultaa East and Central African games -kilpailuissa 1971, hopeaa East German Championship -nimisessä turnauksessa 1974,  kultaa British Columbia Festival -kilpailuissa 1974 ja kirkkaimpana helmenä MM-pronssia 1974, sarjassa -71 kg.
Kun huomioidaan amatööriuran ajankohta ja Jussin syntymäaika, niin voidaankin todeta hänen olleen varsin nuori iskiessään itsensä mitaleille laajalla rintamalla merkittävissä turnauksissa. MM-kisojen aikaan Jussi oli vielä 18-vuotias, kun kisat alkoivat elokuussa.

Aiemmin mainittu loistava vasuri Ayub Kalule käväisi Jussin kanssa Euroopassa amatööriturnauksessa. He vierailivat Saksassa vuonna 1974, Kalule otteli lännessä, Berliinissä, Jussi puolestaan DDR:n puolella.  Berliini jaettiin noina aikoina itä- ja länsiosaan. Länsi-Berliini kuului Länsi-Saksaan, vaikka se sijaitsi Itä-Saksan puolella.

Ayub Kalule siirtyi vuonna 1975 Tanskaan tehden ammattilaissopimuksen Mogens Pallen promootion kanssa.

Kalule oli valmistautunut iskemään ennen ammattilaisuraansa vuoden 1976 Olympialaissa, mutta Uganda boikotoi kisoja ja näin myös Kalule kultamitalihaaveet hävisivät kuin tuhka tuleen. Kalule voitti kotimaisista iskijöistämme Kalevi Marjamaan amatöörinä, mutta Olympiahaaveen kariutumisen myötä Kalule siirtyi ammattinyrkkeilyn pariin Team Pallen iskijänä.

Lyhyesti hänen urastaan mainittakoon, että tämä lihaksikas vasuri nousi Ugandan ensimmäiseksi ammattikehien maailmanmestariksi, saavuttaen myöhemmin myös Euroopan mestaruuden.

Kalule hallitsi WBA:n ja The Ringin kevyen keskisarjan mestaruutta vuosina 1979–1981. Kalule kohtasi ammattilaisena useita aikakautensa legendaarisia iskijöitä.

Kalulen vanavedessä, myös Jussi havitteli sopimuksesta Team Pallen kanssa, mutta ne ovet avautuivat vain MM-kisoissa kultaa iskeneelle Kalulelle.

Jussi ei hylännyt unelmaansa menestyvänä ammattilaisena. Hän saapui Elis Askin houkuttelemana Suomeen vuoden 1975 alussa.

Elis oli kutsuttu digtatuurista tunnetun Ugandan presidentin Idi Aminin vieraaksi. Nyrkkeilymiehenä ja maan raskaansarjan mestarinakin kunnostautuneen Idi Aminin korviin olivat kantautuneet Eliksen kyvyt nyrkkeilijänä ja valmentajana. Seura lehden haastattelussa matkan jälkeen Elis totesi tyylilleen uskollisesti Jussista näin: ”Ei se osaa nyrkkeillä, mutta se on loistava piirtäjä” -tämä tietenkin oli Eliksen huumoria, jonka pohjimmainen tarkoitus oli kannustava!

Samaisessa haastattelussa Jussi paljasti kolme haavettaan ”kaksio, suomalainen vaimo ja maailmanmestaruus suomalaisena”

Jussi otteli Suomessa ollessaan joitakin amatööriotteluita, mutta solmi pian ammattilais sopimuksen Mogens Pallen avustajana tunnetun Norjan Erik Stenerudin kanssa.

Ura ammattilaisena alkoi vuonna 1975 Saksassa, missä Jussi otti voiton kotikehässään iskeneestä Jürgen Vossista.

Seuraavaa otteluaan Jussi joutui odottamaan lähes vuoden. Hän kohtasi vuoden 1976 keväällä Helsingissä kokeneen britti-iskijän, Trevor Francisin. Jussille kirjattiin uran toisessa ottelussa tappio pistein kuuden erän jälkeen.

Nihkeän oloisen ammattilaisuran alun jälkeen, Jussi iski vuonna 1977 voitokkaasti Oulussa. Siitä eteenpäin ottelutahti pysyi hyvänä ja Jussi iski kolmen vuoden aikana 14-ottelua jatkuneen voittoputken. Ottelut olivat pääosin Norjassa, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Voittoputken ansiosta Jussi kiipesi listoilla, edeten lopulta uransa suurimpaan otteluun, itsensä Roberto Duranin kohtaamiseen.

The Ring -lehden rankkauksissa nousu top-10 joukkoon eteni näin: Jussi nousi välisarjan maailmanlistalle loppuvuodesta 1979. Perusteena Jussin listasijoituksille lienee mitä luultavimmin ollut se, että Jussi oli keväällä 1979 Oslossa voittanut Alfonso Hayman -nimisen vastustajan 8-eräisessä ottelussa. Se tulos ei vielä silloin arvolistaajia hetkauttanut, vaikka Heyman oli voittanut puolisen vuotta aiemmin voittamattoman lupauksen, Bobby Aceyn. Mutta kun Hayman voitti myös Acey-uusinnan syyskuussa keskeytyksellä, nousi ajatus Haymanin voittaneesta ugandalaisesta MM-mitalistista jopa rankingin arvoiseksi. 

Jussin noustessa kyseiselle välisarjan listalle, oli mestarina vielä Wilfred Benitez. Tammikuussa 1980, Duran-Nsubuga otteluun lähdettäessä, listasijoituksissa Jussi oli välisarjan tuoreen mestarin Sugar Ray Leonardin 9. haastaja ja Duran puolestaan oli mestarin 3. haastaja.  Miesten kohtaaminen oli arvolistojenkin valossa välisarjan ottelu, vaikka heistä toinen painoi puoli kiloa yli sarjan rajan.

Monikulmaisesta selvityksestämme huolimatta tai siitä johtuen tosiasia on se, että Jussin nimi oli kirjattuna legendojen joukkoon ja rankingsijoitus toi eteen suuren mahdollisuuden Duran-ottelun merkeissä. Ikävä kyllä, välisarjan kärkipään sijoitukset olivat lopulta hetken hurmaa.

”Stoneface”, eli ”kivikasvo” lempinimeäkin kantanut Jussi kohtasi ”Panaman kivinyrkin” Roberto Duranin Las Vegasissa, aikansa kuuluisimmalla näyttämöllä, Caesars Palacen nuoratussa neliössä. Ottelu oli kaavailtu kymmenen erän mittaiseksi. Duranille ottelun oli määrä toimia valmistavana askeleena matkalla kohden välisarjan mestarin Sugar Ray Leonard haastamista MM-ottelussa, josta jo silloin puhuttiin miljoonan dollarin kamppailuna.

Kohtuullisen hyvän alun jälkeen tuli varsin nopeasti selväksi se, että legendojen luokkaan noussut Roberto Duran oli kerta kaikkiaan liian taitava, kova ja kokenut ottelija. Jussi ei kuitenkaan antanut periksi missään vaiheessa vaan jatkoi sitkeätä taisteluaan aina ottelun päätökseen asti. Ottelu päättyi erän neljä jälkeiseen avustajien suosittamaan keskeytykseen, jota tuomari toteutti.

Ottelun viimeiseki jääneitä kehätapahtumia voisi kuvata lyhyesti näin: Erän neljä lopussa Duran moukaroi vastustajaansa molemmin käsin, Jussi putoaa raskaasti kanveesille. Tuomari Richard Green laskee luvun kahdeksaan. Kovista osumista huolimatta, urhea soturimme kipuaa horjuvana jaloilleen. Erä päättyy ja Jussi kävelee horjuen kulmaukseensa. Toisena avustajana ollut kokenut valmentajalegenda Eddie Futch ymmärtää tilanteen vaarallisuuden ja vaatii välittömästi ottelun keskeyttämistä. Pääavustaja toiminut Norjan Erik Stenerud empii hetken, mutta kuuntelee kokemuksen ääntä. Ottelu on ohi.

Ottelua ennen Duranin ottelulista oli lukemisissa: 66–1 (50 KO). Jussin kokemus oli vaatimaton verrattuna jo aiemmin kevytsarjan yhdeksi kaikkien aikojen parhaista mestareista nousseen Duranin tekoihin.

Ennen ottelua WBC-liitto rankkasi Duranin mestarinsa Leonardin haastajana sijalle 1. Jussi puolestaan rankattiin sijalle 10. Duran eteni voitollaan kohti seuraavana kesänä Montrealin Olympiastadionilla toteutunutta superottelua. Siinä kahden aikansa legendaarisimman mestarin kohtaamisessa, Duran kukisti ensimmäisenä miehenä Leonardin ja valloitti vasta historian kolmantena kevyen sarjan kuninkaana myös välisarjan valtikan.

24-vuotiaan Jussin rohkea ja kunniallinen taistelu Durania vastaan päättyi erän neljä jälkeen. Ottelu oli kova, Duranin tasoiset kaverit iskevät kipeästi ja päättäväisesti.

Noin 11 kuukauden kuluttua Jussi palasi kehään Oslossa, vielä kerran voittojen tielle. Jussi kohtasi kahdeksan erän ottelussa Birminghamista saapuneen Joey Mack nimisen nyrkkeilijän ottaen pistevoiton.

Voiton jälkeen manageri Erik Stenerud antoi Jussille haastetta kerrakseen. Hän tarjosi ottelua, muuan Moorea vastaan. Käytännössä ottelu oli ponnahduslauta nuorelle tyrmääjälle, josta oli tuleva maailmanmestari. Ikävä kyllä, Jussi ei ollut Duran ottelun jälkeen enää siinä kunnossa, jossa hän olisi kyennyt kamppailuun voitosta sillä tasolla, eli aivan huippujen tai suurten lupausten keskuudessa.

Jussi matkusti uransa viimeistä ottelua varten Italiaan. Ammattinyrkkeilyn glamour suurine dollarinippuineen oli haihtumassa. Kerran vielä oli kuitenkin kokeiltava, voisiko uusi nousu olla mahdollinen vai oliko pudotus sitäkin jyrkempi.  Jos kaikki tuntuikin mahdolliselta vielä Las Vegasin salamavalojen loisteessa ennen Duranin kohtaamista, niin nyt, vain lyhyt aika hetken hurmion jälkeen totuus alkoi nostaa synkkää varjoaan. The Ring -lehden korkeat listasijoitukset olivat muisto menneestä. Unelmat karkasivat käsistä, vaikka kaikki tuntui olevan teoriassa niin lähellä. Yhden voiton päässä.

Bronxin Davey Mooren oli otteluhetkellä se, kenen unelmat olivat vasta edessä. Häneen oli ladattu suuria odotuksia. Otteluhetkellä Moore oli 21-vuotias. Hän oli kovaa iskevä nuorukainen, joka oli iskenyt amatöörinä recordin 96–6. Hän oli raivannut tiensä vuoden 1980 Moskovan Olympialaisiin, mutta kisat jäivät välistä USA:n boikotoidessa niitä. Ammattilaisena Mooren ura alkoi marraskuussa 1980.

Jussin noustessa kehään Italiassa, oli voittajasuosikkeja tasan yksi ja hänen nimensä oli Davey Moore. Ottelu oli nopeasti ohi. Moore otti TKO 1 -voiton. Kaikki päättyi ennen kuin edes alkoi, mutta Jussin kohdalla tämä tarkoitti sitä, että ura ammattinyrkkeilijänä tuli päätökseen.

Moore puolestaan nousi WBA-mestariksi jo vuonna 1982.

Moore voitti urallaan myös Jussin maamiehen Ayub Kalulen, joka oli otteluhetkellä jo ex-mestari. Hänet Moore iski keskeytyskuntoon erässä 10.

Mooren uran ensimmäinen tappio tuli vuonna 1983; kenelle muulle, kuin Roberto Duranille.

Moore onnistui voittamaan vielä vuonna 1984 Wilfred Benitezin, mutta ei noussut enää koskaan mestariksi. Moore menehtyi onnettomuudessa vuonna 1988.

Jussinkin uralle mahtui, kuten usein käy: suuria lupauksia ja kultareunaisia unelmia.

CBS kanava, yksi Yhdysvaltain suurimmista TV-kanavista, oli Jussin kertoman mukaan tarjonnut hänelle neljän ottelun sopimusta, palkkioilla 15 000 markkaa per ottelu. Tähtäin oli MM-ottelussa, mutta hanke jäi toteutumatta.

Jussi halusi Suomen kansalaisuuden ja tätä kautta nousta ensimmäiseksi ammattikehien maailmanmestariksemme. Tietojemme mukaan Jussi myös sai Suomen kansalaisuuden ennen ammattilaisuransa päättymistä, mutta nousu mestariksi jäi toteutumatta.

Jussin Recordi ammattikehistä jäi lukemiin  16–3­.

Urheilu-uran jälkeen Jussi pysyi nyrkkeilyn parissa. Hän oli tuttu näky Helsingin saleilla ja ottelutapahtumissa. Nopeasti suomen kielen oppineena hän opiskeli itsensä ylioppilaaksi ja elektroniikka asentajaksi.

Opinnot ja etenkin matemaattiset aineet kiinnostivat Jussia.  Opiskelu eri muodoissa jatkui Jussilla elämän loppuun saakka. Jussi osasi antaa arvon nyrkkeilyn tarjoamaan mahdollisuuteen avartaa maailmankuvaa ja punnita asioita niiden pohjalta.  Hersyvä nauru säilyi olemuksessa loppupäiviin saakka.

Nyrkkeilyn ystävät muistavat Jussia aina lämmöllä, hän oli hieno mies, joka kerran tavoitteli lähes mahdotonta. Ammattinyrkkeilyn maailmanmestaruutta.

Yhden lämpimän muiston Töölön Kisahallista 80-luvulta muistelee Jan ”Jankka” Nyholm. Miesten välinen ensikohtaaminen jäi pysyvästi Jankan mieleen. Jankka saapui sovitusti kisahallille Elis Askin ”harjoituskeskukseen”. Ennen otteluharjoitusten alkua Elis oli ehdottanut, että jospa Jussi ja Jankka ottaisivat kolme erää. Jankka oli amatöörinä jo korkealla tasolla ja ajatteli, että mikäpäs siinä.

Nsubuga oli tosin kisakunnossakin välisarjalainen, Jankka tasan 60-kiloinen. Fysiikkaeroa oli melkoisesti, mutta Elis rauhoitti tilannetta toteamalla Jankalle, että otahan ihan kevyesti, Jussi on jo uransa päättänyt, sairauksiakin miehellä oli.

Kun Sparri alkoi, Jankka hyödynsi nopeuttaan heitellen rentoja ja kevyehköjä iskujaan Jussin suuntaan, mutta sitten alkoi tapahtua: Tuli hetkessä selville, että Nsubuga on tosissaan ja painaa päälle kaiken kokemuksen, taidon ja fyysisen edun turvin!

Jankka kertoo, että kolme erää olivat täyttä työtä! Tarkkana piti olla ja varoa Jussin moukareita sparrin alusta loppuun!

Jussi ei todellakaan halunnut ottaa ”kevyttä” vaan kun kehää noustaan, niin miehestä otetaan mittaa se erämäärä, mitä sovittiin. Jussi osoitti olevansa uransa jälkeen edelleen kovassa vireessä. Kiinnostus nyrkkeilyyn pysyi Jussin mukana hänen elämänsä loppuun asti.

Jussi onnistui etenemään urallaan korkealle tasolle. Haaveen täydellinen toteutuminen jäi vain yhden voiton päähän.

Noustaksesi legendaksi, sinun on lyötävä legenda, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Roberto Duran on kiveäkin kovempi, mutta Jussi haastoi hänet kaikin keinoin mitä oli sinä iltana käytettävissä. Hän ei hävinnyt huonouttaan vaan siksi, että Duran oli, jos ei aivan kaikille, niin lähes kaikille nyrkkeilijöille ylivoimainen este.

 

Teksti: Pasi Taavitsainen

tarmo uusivirta

tare

Yksi nuoren nyrkkeilyfanin urani varhaisimmista muistikuvista on lokakuulta 1991. TV:n urheilu-uutisissa näytettiin kuvaa edellispäiväisestä, Englannissa käydystä ylemmän keskisarjan EM-ottelusta. Uutistenlukija kertoi, kuinka haastaja, Suomen Tarmo Uusivirta, oli ollut ottelussa niukasti tappiolla, kunnes tämä yhtäkkiä kesken seitsemännen erän käänsi selkänsä, kohotti kätensä ja asteli kulmaukseensa luovuttaneena ilman mitään näkyvää syytä. Tapahtumasarja muistutti Roberto Duranin kuuluisaa luovutusta Sugar Ray Leonardia vastaan vuonna 1980, jolloin alistunut Duran totesi vastustajalleen: ’No mas – ei enää’.

Tämä kamppailu Ison-Britannian James Cookia vastaan merkitsi Uusivirran uran loppua huipputasolla, mutta uudelle nyrkkeilyn katsojalle se antoi suomalaisen kyvyistä täysin väärän kuvan. Sitä ehti nimittäin edeltää yhteensä kahdenkymmenen vuoden mittainen työ nyrkkeilyn parissa, joka nosti Taren yhdeksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä suomalaisiskijöistä.

Amatööriurallaan Uusivirta saavutti kaksi MM-hopeaa vuosina 1978 ja 1982 sekä EM-kultaa vuonna 1979. Näillä näytöillään hän sijoittuu jo suomalaisten amatöörikehien parhaisiin edustajiin. Suurempia pettymyksiä hänen uralleen paita päällä mahtui vain kaksi: ottelut Moskovan olympialaisissa 1980 ja seuraavana vuonna Tampereen EM-kisoissa päättyivät ennen aikojaan silmäkulmavammojen seurauksena. Yhteensä Tare oli kuitenkin sarjansa Euroopan paras yhtäjaksoisesti miltei viiden vuoden ajan,

sillä MM-turnauksissa hän kärsi tappioita ainoastaan kuubalaisille.

Menestyksekäs amatööriura oli erinomainen pohja ammattilaiskehiä ajatellen, ja niihin 25-vuotias suomalainen loikkasi vuonna 1982. Tarjouksia hänelle oli tehty jo useamman vuoden ajan, mutta aiemmin Uusivirta ei ollut kiinnostunut rahakehistä. Avausottelussaan hän kukisti pistein Jamaikan Mick Morrisin keskisarjan kamppailussa. Uusivirta oli ammattilaiseksi kaikin puolin soveltuva, hänen tekniikkansa oli erinomainen, ja hänen käsistään löytyi riittävästi niin nopeutta kuin kaatoakin.

Uusivirran asioiden hoitaja uran alussa oli nimellisesti pohjoismainen mestareidentekijä Edwin Ahlqvist, mutta käytännössä vastuu tämän tallin hoidosta oli jo siirtynyt Olof Johanssonille. Myöhemmin arvostettuna lehtimiehenä ja Ruotsin liiton pitkäaikaisena sihteerinä toiminut Johansson oli tuohon aikaan vielä kokematon manageri, eikä hänen onnistunut järjestää Uusivirralle niin paljoa otteluita kuin uransa parhaita vuosia lähestynyt suomalainen olisi kaivannut. Kamppailuja tuli vain satunnaisesti, ja kunnossa pysytteleminen niiden välillä oli ymmärrettävästi hankalaa, jolloin suoritukset kehässäkin jäivät odotettua heikommiksi. Tare tosin löi ranskalaisen entisen EM-haastajan Andre Mongeleman jo kolmannessa ammattilaisottelussaan 1983 ja nousi Euroopan arvolistoille samana vuonna, mutta 1984 suomalainen kärsi kaksi peräkkäistä tappiota. Niistä ensimmäisen tuli lyhyellä Yhdysvaltain matkalla ja toinen Suomessa belgialaiselle Jose Seysille, joka löi suomalaisen vieläpä ennen täysiä eriä.

Ura ammattilaisena lähti siis hieman kangerrellen liikkeelle, mutta vuonna 1986 tapahtui käänne parempaan. Uusivirta nousi raskaaseen keskisarjaan ja taisteli tasapelin hollantilaista Euroopan mestaria Alex Blanchardia vastaan ottelussa, jossa mestaruusvyö ei ollut panoksena. Tästä eteenpäin Uusivirta ottelikin sekä raskaassa että vastikään perustetussa ylemmässä keskisarjassa, useammin jälkimmäisessä. Suomalainen löi myös Britannian parhaimmistoon kuuluneen Jimmy Cablen sekä kovan belgialaisen tekijämiehen Enrico Scacchian. Seuraavana vuonna kukistui myös Ison-Britannian edustaja ja tuleva Euroopan mestari James Cook.

Tässä vaiheessa Uusivirta oli saanut tarpeekseen manageristaan Johanssonista, ja hän erosi tämän tallista 1988. Uusivirta yritti Amerikan matkaa omin päin, mutta kamppailuja hän ei onnistunut saamaan ja paluu Eurooppaan tapahtui pian. Samaan aikaan Johansson oli onnistunut neuvottelemaan Uusivirralle sopimuksen ottelusta IBF-liiton MM-tittelistä ylemmässä keskisarjassa, mutta suomalainen ei enää halunnut otella tämän palveluksessa ja hanke kariutui.

Tämän jälkeen Uusivirran manageriksi astui Simo Rantalainen, ja suomalaisen ottelutahti parani. Ura jatkui voitokkaissa merkeissä, ja Tare alkoi lähestyä paitsi Euroopan myös maailman kärkeä sarjassaan. The Ring –lehti tosin kapinoi tässä vaiheessa uusia super-painoluokkia vastaan eikä rankannut niiden edustajia listoilleen, minkä johdosta Tarenkaan nimi ei nyrkkeilyraamattuun kirjautunut. Muutos tapahtui vuoden 1990 alusta, jolloin Uusivirta listattiin parhaimmillaan kahdeksanneksi maailmassa ylemmässä keskisarjassa, tosin listoilla hän pysyi vain pari kuukautta. WBA-liitto sen sijaan rankkasi hänet parhaimmillaan peräti kakkoseksi.

Uusivirta oli jo useamman vuoden ajan odottanut tilaisuuttaan päästä EM-otteluun, ja vuonna 1991 hän viimein sen myös sai. Vastassa oli jo aikaisemmin kerran kukistunut James Cook, mutta pahaksi onneksi juuri ottelun alla Uusivirta loukkaantui, eikä kyennyt täysipainoiseen harjoitteluun. Motivaatio alkoi kadota, eikä nuoruuden vuosien menestymisen nälkää enää ollut. Ottelu päättyi edellä kuvatulla tavalla suomalaisen luovutukseen, ja seuraavana vuonna Uusivirta jätti hyvästit kehäneliölle lopullisesti. Taren ottelulista uran päätteeksi oli 24-4-3.

Valitettavasti Uusivirran tarinan loppu ei ollut onnellinen. Hän oli uransa jälkeen oikeutetustikin katkera mies, koska hänen uransa parhaat vuodet olivat valuneet hukkaan suuria otteluita odotellen. Eräässä tv:n keskusteluohjelmassa hän totesi, että jos olisi saanut valita uudestaan, hän ei olisi koskaan aloittanut ammattilaisuraansa. Uusivirta pysytteli vielä nyrkkeilyn parissa ja auttoi muun muassa uusia suomalaisia ammattilaisia. Hän oli pidetty mies lähipiirissään, mutta kasaantuneet ongelmat siviilielämässä musersivat hänet viimein henkisesti. Vuonna 1999 Uusivirta sanoi ’No mas’ viimeisen kerran ja päätti maallisen vaelluksensa oman käden kautta.

Parhaimmillaan Uusivirta oli yksi tehokkaimmista ja täydellisimmistä suomalaisnyrkkeilijöistä koskaan, hän oli sekä taitava, kovakuntoinen että myös armottoman kova. Uusivirta ei kaihtanut minkäänlaisia kamppailuja ja taisteli yleensä viimeiseen konginsoittoon saakka. Tarella oli täydet edellytykset niin EM- kuin jopa joidenkin liittojen tunnustamiin MM-otteluihinkin, mutta hänestä itsestään riippumattomista syistä hän ei päässyt niihin ennen kuin uransa lopuksi.

 

Teksti: Janne Romppainen

amin asikainen

Uuden toivon pioneeri

Suomalainen ammattinyrkkeily eli 1990-luvulla synkkiä vuosia. Tarmo Uusivirran jättisaappaiden täyttäjää ei löytynyt, kun olympiamitalisti Jyri Kjällinkin ura jäi polkemaan paikoilleen. Ammattilaisiltojen painopiste siirtyi ennen kaikkea King’s-tallin ja Tony Halmeen tähdittämien tapahtumien myötä viihteelliseen suuntaan: väkeä lehtereillä riitti toisinaan runsaastikin, mutta urheilullisen laadun kanssa oli niin ja näin.

Lajin uskottavuuden palauttajaksi ilmestyi Kirkkonummella Olli ja Pekka Mäen suojissa nyrkkeilyoppinsa saanut ”Idi” Amin Asikainen. Nuorena monenlaista urheilua harrastanut mutta kehätöistä totisesti innostunut nuorukainen pääsi harjoittelemaan lahjakkaassa ryhmässä, johon kuului myös tuleva MM-mitalisti Joni Turunen. Vuosi vuodelta tekeminen salilla muuttui totisemmaksi, ja tuona aikana valettiin vankka pohja tulevalle ammattilaistaipaleelle.

Asikainen teki amatöörinä pitkän ja suhteellisen menestyksekkään uran, vaikkei arvokisamitaleille aivan yltänytkään. Kansainvälisiä turnauksia ja SM-titteleitä hän kuitenkin voitti ja muodosti kotimaan kehissä kovan ja tasaväkisen taisteluparin Riku Lumbergin kanssa. Jo tuolloin tutuiksi kävivät myös Asikaisen tehokkaat suorat sekä peräänantamaton asenne kehissä. Kun Asikainen 2001 riisui paitansa vasta perustetun P3-tallin riveissä, hänestä odotettiin ja toivottiin tallin vetonaulaa, vaikkakaan tulevaksi mestariksi häntä ei moni veikannut.

Uran ensimmäiset ottelut tuottivat nopeita voittoja, mutta huolia aiheutti P3-tallin talous, joka oli kaatua jo ensimmäiseen iltaan ja romuttaa samalla toiveet tulevaisuudesta.

Asikaisen uran alkuvuosien suurin meriitti oli Kai Kauramäen voittaminen keskisarjan SM-ottelussa 2003. Kamppailusta uumoiltiin etukäteen tasaista, mutta Asikainen vei nimiinsä kaikki erät.

Vuonna 2006 P3-talli aloitti määrätietoisen Vain mestaruus kelpaa -projektin, jossa Asikaista ja Juho Tolppolaa pyrittiin viemään kohti EM-ottelua. Yhteensä kuudentoista voitetun kamppailun ja nopeasti kasvaneen kansansuosion siivittämänä Asikaiselle järjestyi toukokuussa 2006 tilaisuus nyrkkeillä uudesta EU-tittelistä ranskalaisveteraani Christophe Tendiliä vastaan. Asikainen vei voiton perusteellisella viidennen erän tyrmäyksellä ja nousi samalla EM-haastajalistalla hyviin asemiin. MM-titteliottelua havitellut saksalainen Euroopan mestari Sebastian Sylvester vuorostaan kaipasi vastustajaa väliotteluun, ja niin haaveiltu EM-tilaisuus putosi suomalaiselle käsiin jo kuukautta myöhemmin.

Ottelun aluksi Sylvesterin eleetön tyyli tuotti Asikaiselle ongelmia, mutta jo kolmannessa erässä suomalainen onnistui satuttamaan voittamatonta vastustajaansa, ja kahdeksannessa rajusti hyökännyt Idi iski tyrmäyksen vasemmalla koukulla. EM-titteli oli palannut Suomeen yli 40 vuoden tauon jälkeen.

Asikainen nousi ensimmäiseksi ja edelleen ainoaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, joka on voittanut tittelinsä vieraskehässä sekä ensimmäiseksi, joka on onnistunut puolustamaan titteliään menestyksekkäästi kaksi kertaa. Asikaisen nimi kipusi The Ring -lehden listalla Sylvester-voiton jälkeen seitsemänneksi ja korkeimmillaan peräti viidenneksi ja puheita MM-ottelusta niin maailmanmestari Jermain Tayloria kuin liittomestareitakin vastaan oli.

Asikaisen taustajoukot ottivat riskin kohdaten Sebastian Sylvesterin uudestaan kesäkuussa 2007 uskoen saksalaisen nujertuvan toistamiseenkin. Alku menikin suomalaisen merkeissä, mutta Sylvesterin taktiikan muutos sekä kamppailun loppupuolen foul-iskut taittoivat lopulta suomalaisen, joka menetti EM-vyönsä teknisellä tyrmäyksellä. Asikainen säilyi kuitenkin edelleen sarjan kärjen tuntumassa, ja vuoden 2008 TKO-voitto veteraani Yori Boy Campasista nousi suomalaisten klassikko-otteluiden luokkaan.

Asikainen yritti paluuta Euroopan mestariksi kotiyleisön edessä 2008, mutta Saksan Khoren Gevor nujersi hänet seitsemännessä erässä. Seuraavana vuonna seurasi uusi yritys avoimesta vyöstä, nyt Ison-Britannian Matthew Macklinia vastaan, mutta tuloksena oli tyly tyrmäystappio avauserässä ja tie keskisarjan huipulle oli lopullisesti ummessa.

Asikainen vaihtoi vielä pykälää korkeampaan painoluokkaan ja parin hyvän esityksen myötä nousi EM-otteluun Puolan Piotr Wilczewskia vastaan 2011. Kovan yrityksen jälkeen yhdennessätoista erässä tullut TKO-tappio päätti kuitenkin suomalaisen menestyksekkään uran. Vielä viisi vuotta myöhemmin Asikainen kuitenkin piipahti kehässä ja kävi nyt 40-vuotiaana täydentämässä uransa viimeiseksi ottelumerkinnäksi tyylikkään pistevoiton. Sittemmin Asikainen on esiintynyt runsaasti julkisuudessa erilaisissa tv-ohjelmissa ja vienyt uralla ammennettuja oppeja eteenpäin myös valmentajana.

Asikainen oli nyrkkeilijänä yksi Suomen lajihistorian kovimmista iskijöistä: erityisesti vasen koukku ja oikean käden vastaisku tekivät tuhojaan monesti. Myös nopeus riitti maailman huipulle eikä hän koskaan noussut kehään huonosti valmistautuneena. Niinpä uralle ei tullut yhtäkään turhaa tahraa, ja yhtä lukuun ottamatta kaikissa kamppailuissaan Asikainen kykeni totiseen voittotaistoon. Sebastian Sylvester kuului maailman kärkikymmenikköön ensimmäisen ottelun aikaan ja eteni myöhemmin liittomestariksikin: voitto hänestä on yksi suomalaisen nyrkkeilyn kovimmista yksittäisistä saavutuksista.

 

Teksti: Janne Romppainen

robert helenius

Omia polkuja

Robert Helenius kulki, osin valmentaja-manageri-isänsä Karlin johdolla, hyvin persoonallisen ja monivaiheisen polun nyrkkeilymaailmassa. Ilmiömäisillä lahjoillaan hän saavutti parempia tilaisuuksia kuin monikaan suomalainen nyrkkeilijä, toisaalta hän joutui kohtaamaan myös suuren joukon poikkeuksellisia vastoinkäymisiä. Ahvenanmaalla nykyisin asuvan jätin ura saattaa saada vielä jatkoakin, mutta jo tähänastiset meriitit riittävät kirkkaasti sinivalkoisen nyrkkeilyhistorian valioiden joukkoon.

Tukholmassa syntynyt ja erimielisyyksien vuoksi myöhemmin hetken Ruotsia edustanutkin Helenius sai nyrkkeilyoppinsa Porvoossa isä-Karlin johdolla. Nyrkkeilypiirien tietoisuuteen hän nousi jo juniorina voittaen ikäluokkasarjoissa EM-mitaleja sekä sparraten tuon ajan suomalaisammattilaisten kanssa tasapäisesti. Nyrkkeilyuransa ohessa amerikkalaista jalkapalloa pelanneen Heleniuksen suoritustaso ailahteli ja huippuesityksiä seurasivat toisinaan tasapaksummat otteet, mutta kotimaan kehistä hänelle ei löytynyt juurikaan vastusta enää aikuisiässä.

Selkeä nousu uudelle tasolle nähtiin 2006, kun iskuihinsa roiman annoksen lisää kaatoa saanut kaksimetrinen Helenius nuiji tiensä EM-hopealle ja teki kovaa jälkeä myös Saksan bundesliigassa nujertaen tukun kansainvälisen tason vastustajia. Helenius alkoi näyttää vahvalta olympiamitalistiehdokkaalta, mutta seuraavan vuoden MM-kisat jäivät väliin peukalovamman vuoksi

ja lopulta myös tie Pekingin kisoihin nousi pystyyn. Mitalimahdollisuudet olisivat olleet varmuudella hyvät, sillä Heleniuksen aiemmin nujertama britti David Price iski kisoissa pronssille.

Olympiaunelman kariuduttua Helenius siirtyi ammattilaiseksi keväällä 2008 solmittuaan jo aiemmin sopimuksen saksalaisen suurtalli Sauerlandin kanssa. Paidattoman ura alku oli nihkeä, sillä ensimmäisistä viidestä voitostaan Helenius saavutti tyrmäyksellä vain yhden ja vuonna 2006 löytynyt iskujen tehokkuus tuntui jälleen kadonneen lajivaihdoksen mukana.

Osaset loksahtelivat kuitenkin kohdalleen jo vuotta myöhemmin, ja vuonna 2009 Helenius säväytti rusikoimalla pitkillä vipuvarsillaan vahvan britin Scott Gammerin tyrmäykseen sekä jatkoi keskeytysvoitolla Taras Bidenkosta. Heleniuksen myöhemmän menestyksen myötä on monelta helposti unohtunut, että jo päänahka Euroopan arvolistoilla olleesta Bidenkosta oli meriitti, johon suomalaiset raskaansarjan nyrkkeilijät eivät olleet pystyneet sitten Gunnar Bärlundin ajan.

Heleniuksen vauhti jatkoi kiihtymistään. Alkuvuodesta 2010 nitistyi entinen WBO-mestari Lamon Brewster vakuuttavammin kuin mihin Vladimir Klitshkokaan oli pystynyt, EU-titteli tarttui mukaan kesällä ja marraskuussa kellahti ruotsalainen nimekäs veteraani Attila Levin haltioituneen Hartwall Areenan edessä. Välissä tosin Nigerian Gbenga Oloukun järjesteli Heleniukselle vaikeamman iltapuhteen ja samalla saatiin oire myöhemmin niin tutuksi käyneistä käsivaivoista.

Vyörytys jatkui 2011 kahden liittomestarin kaadolla, ja joulukuussa kaikki oli pedattu EM-kamppailua varten täytenä pauhanneella Hartwall Areenalla. Samaan aikaan Helenius oli noussut puolueettomien arvolistojen kärkikolmikkoon, eikä avoimessa titteliottelussa vastaan tulleen Dereck Chisoran odotettu tuottavan suomalaiselle suuriakaan ongelmia. Suomalaisten hyvin muistamalla tavalla Helenius kuitenkin kärsi kamppailussa käsivammasta ja sai lopulta nimiinsä kyseenalaisen pistetuomion.

EM-tittelin vaivalloinen voitto oli lähtölaukaus vuosien synkälle korpivaellukselle. Kaksi paluuottelua olivat jälleen nihkeitä ja Heleniuksen käsivamma uusiutui. Sopimusriidat Sauerland-tallin kanssa kärjistyivät, valmennussuhde Saksaan päättyi ja lopulta Heleniuksen ottelutauko venyi kahden vuoden mittaiseksi.

Keväällä 2015 Helenius palasi uuden valmennusryhmän myötä parilla kevyellä voitolla, onnistui joulukuussa valtaamaan EM-tittelin takaisin pistevoitolla arvolistojen ulkopuolisesta Franz Rillista mutta kärsi tyrmäystappion Ranskan Johann Duhaupasille 2016 luovuttuaan sitä ennen uudestaan EM-vyöstään. Vaatimattomalla tasolla käytyjen paluuottelujen jälkeen puolikuntoinen Helenius matkusti britteihin, jossa maailman huippua edustanut Dillian Whyte kukisti hänet selvästi pistein. Tämän jälkeen Heleniuksen ura oli aallonpohjassa: hän selviytyi hädin tuskin valkovenäläisestä kehien kiertolaisesta Juri Bihatsousta.

Uusi nousu sarasti kuitenkin jo horisontissa, kun syksyllä 2018 Helenius tyrmäsi entisen Euroopan mestarin Erkan Teperin ja sai uuden sopimuksen yhdysvaltalaiseen promootiotalliin. Amerikan unelmat tyssäsivät kuitenkin pian, kun heti seuraavassa ottelussa Yhdysvaltain Gerald Washington lasketti Heleniuksella täyden luvun.

Tuolla hetkellä harva uskoi, että Heleniuksen suurin meriitti ammattilaisena oli vielä tulossa. Vaarattomaksi uskottuna veteraanina hän sai tilaisuuden kohdata MM-ottelun kynnykselle noussut voittamaton puolalainen Adam Kownacki. The Ring -lehden kärkikymmenikköön kuulunut Kownacki oli kamppailun ylivoimainen ennakkosuosikki, mutta Helenius pyyhki todennäköisyyksillä pöytää ja Kownackilla lattiaa iskien tyrmäysvoiton neljännessä erässä ja varmistaen lopputuloksen uusintaottelussa.

Hämmästyttävä urakäänne nostatti vielä kerran MM-toiveita kotimaassa, ja syksyllä 2022 Helenius nousi New Yorkin kehään kohtaamaan nyrkkeilymaailman pelätyimmän tyrmääjän, Yhdysvaltain Deontay Wilderin. Wilder tyrmäsi suomalaisen ensimmäisessä erässä. Yhden paluuottelun jälkeen Helenius pääsi kohtaamaan vielä Ison-Britannian supertähden Anthony Joshuan, mutta kärsi tuossakin ottelussa tyrmäystappion. Joshua-ottelua seurannut dopingkäry päätti mitä todennäköisimmin suomalaisen värikkään ja loistavan ammattilaisuran.

Helenius nousi puolueettomilla arvolistoilla korkeammalle kuin kukaan suomalainen sitten Bärlundin ja Askin päivien, voitti EM-vyön kahteen kertaan ja nujersi liudan huippunimiä. Kokonsa ja iskuvoimansa ansiosta Heleniuksella oli parhaana päivänään myös ehkä realistisempi mahdollisuus voittaa painoluokkansa hallitseva ja todellinen maailmanmestari kuin kellään toisella suomalaisella miesnyrkkeilijällä historiassa.

 

Teksti: Janne Romppainen

valtaliiton mestarit

Ammattinyrkkeilyssä perinteikkään tittelin maailmanmestari alkuperäisenä määritelmänä voidaan pitää,

nyrkkeilijää, joka on tuloksillaan kehässä todistanut olevansa maailman paras omassa painoluokassaan.

Tämän rinnalla lajissa on aina ollut tahoja, jotka jollain itse valitsemallaan muulla perusteella,

ovat jakaneet jollekin nyrkkeilijälle oman maailmanmestaruudeksi kutsumansa tittelin.

Nykään näiden tahojen joukosta tunnustetaan neljä suurinta toimijaa IBF, WBA, WBC ja WBO valtaliitoiksi,

joiden jakamia titteleitä arvostetaan ja joita yleisesti myös kutsutaan maailmanmestaruuksiksi.

Vain yksi suomalainen ammattnyrkkeilijä on koskaan valloittanut tällaisen arvostetun valtaliiton mestaruuden.

eva wahlström

Hymyilevä kuningatar

1990-luku toi urheilumaailmaan ja sen lajikirjoon monenlaisia mullistuksia, ja yksi niistä oli naisnyrkkeilyn esiinmarssi. Yhdysvaltain ammattilaisilloissa Christy Martin, Laila Ali ja kumppanit nousivat TV-lähetysten suuriin otteluihin miesten rinnalle, ja Suomessakin naisottelijat nostivat profiiliaan, ensin taitonyrkkeilysäännöin käydyissä otteluissa ja pian täyskontaktikamppailuissakin. Ensimmäiset amatöörinyrkkeilyn naisten SM-kisat käytiin 1995.

Suomalaisesta naisnyrkkeilystä erottui pian yksi nimi: Eva Wahlström. Loviisasta lähtöisin oleva Wahlström suuntasi nyrkkeilysaleille teini-iässä harrastettuaan sitä ennen monenlaista urheilua. Päättäväinen ja harjoitteluun aina intohimoisesti suhtautunut Wahlström nousikin tuoreessa kilpalajissa nopeasti kansalliselle huipulle, ja vuonna 1998 ylsi jo pronssille 17-vuotiaana. Mitali kirkastui hopeaksi seuraavana vuonna, minkä jälkeen energinen loviisalainen napsi kymmenen SM-kultaa. Pohjoismaiden mestaruuden Wahlström vei neljästi ja iski tiensä kahdesti EM-hopeallekin. Jo näihin aikoihin Wahlström kohosi myös lajirajat ylittäväksi tähdeksi, jota nähtiin usein TV-ohjelmissa ja median haastatteluissa.

Ammattilaisuransa Wahlström käynnisti kolmannen erän voitolla Irina Boldeasta alkuvuodesta 2010. Ensimmäisistä kamppailuistaan uudessa ympäristössä Wahlström suoriutui yleisesti ottaen vaivattomasti, vaikkakin 2011 bulgarialainen Milena Koleva yllätti yltämällä ratkaisemattomaan.

Jo uran alkuvaiheessa nähtiin myös,

kuinka amatöörivuosina rämäpäisenäkin tunnettu nuori nyrkkeilijä oli muuttunut kylmän laskelmoivaksi ammattilaiseksi. Ammattilaisuran valmentaja Risto Merosen yksi keskeisistä opeista kuului: riittää että osuu kerran, kunhan vastustaja ei osu kertaakaan. Wahlströmin ottelutaktiikka rakentuikin varsin usein tämän doktriinin varaan. Meronen pysyi suomalaisen kulmassa lähes koko ammattilaisuran loppuun asti.

Kehässä Wahlström liikkui kevyesti ja varjeli etäisyyttään tarkasti odottaen paikkaa iskeä tarvittavat osumat. Kamppailut eivät välttämättä olleet aina dramaattisia, mutta Wahlström kykeni aina varmistamaan riittävän edun vastustajaan nähden. Taktinen valinta näkyi myös ammattilaisuran numeroissa: ensimmäisistä seitsemästä ottelustaan Wahlström voitti ennen täyttä aikaa kolme, uran kaikki loput kamppailut kestivät täydet erät.

Voitot seurasivat toisiaan, ja vuonna 2012 Wahlströn nousi ensimmäisenä suomalaisnaisena kehään tavoittelemaan ammattinyrkkeilyn avoinna ollutta Euroopan mestaruutta. Huippukuntoinen Wahlström ei jättänyt kotikehässään mitään arvailujen varaan vaan voitti kaikki kymmenen erää Unkarin Agota Ilkoa vastaan. EM-vyötään Wahlström puolusti voitokkaasti kertaalleen, ja vuosien 2011–2016 oikeastaan vain Kotkassa kukistunut kenialainen Fatuma Zarika kykeni todelliseen voittotaisteluun suomalaista vastaan.

Aikaikkunaan mahtui myös muita mainetekoja. Huhtikuussa 2015 Wahlström nujersi Hartwall Areenalla Argentiinan Natasia Vanesa del Valle Aguirren ja valloitti WBC-liiton tunnustaman ylemmän höyhensarjan maailmanmestaruuden. Vaikka liittojen jakamiin mestaruuksiin on hyvä suhtautua varauksin, kyseessä on yhtä kaikki ainoa kerta, kun suomalaisnyrkkeilijä on voittanut niin sanotun valtaliiton tunnustaman MM-vyön. Wahlströmin mestaruuskaudesta muodostuikin komea, sillä hän puolusti titteliään menestyksekkäästi viisi kertaa. Tietokonepohjainen Boxrec-rankingsivusto nosti mestaruuskauden aikana Wahlströmin maailman 50 parhaan naisnyrkkeilijän joukkoon kaikki painoluokat huomioiden.

Kehätöiden rinnalla Wahlströmin suosio kehän ulkopuolisena mediapersoonana jatkoi kasvamistaan. Ottelutapahtumina hänen kamppailunsa eivät vetäneet puoleensa samanlaisia yleisömassoja kuin vaikkapa Amin Asikaisen tai Robert Heleniuksen suurottelut, mutta kunto- ja myös kilpanyrkkeilypuolella nähtiin varsinainen buumi, jolle Wahlström antoi hymyilevät kasvot. Samaan aikaan hän oli kuitenkin tinkimätön ammattilainen, joka ei koskaan tullut kehään heikosti valmistautuneena. Tästä kieli myös Wahlströmin ottelupaino, joka pysytteli koko uran ajan tiukasti ylemmän höyhensarjan tuntumassa.

Voittokulku vei Wahlströmin joulukuussa 2018 lopulta aina New Yorkiin ja Madison Square Gardenin nyrkkeilypyhättöön asti, jossa vastaan asettui voittamaton irlantilainen olympiavoittaja ja pitkään maailman parhaaksi naisnyrkkeilijäksi tunnustettu Katie Taylor. Kamppailussa oli pelissä Taylorin hallinnoima kevyen sarjan mestaruus, eli Wahlström otteli normaalia painoluokkaansa korkeammalla. Suomalaisille olympiaurheilun ystäville Mira Potkosen vastustajana tuttu Taylor oli Wahlströmille liian nopea ja aiheutti tälle uran ensimmäisen tappion. Wahlström jatkoi otteluitaan Yhdysvalloissa vielä seuraavanakin vuonna ja pakotti urallaan vain kerran hävinneen Ronica Jeffreyn ratkaisemattomaan.

Käytyään yhden välikamppailun Suomessa Wahlström suuntasi vielä yhteen suureen otteluun, kun hän helmikuussa 2020 kohtasi Isossa-Britanniassa Terri Harperin. Harper oli voittamaton lupaus, josta britit odottivat lajin seuraavaa supertähteä, kun taas Wahlström oli kuusitoista vuotta vastustajaansa vanhempi. Wahlström järjesteli kokemuksellaan ja ammattitaidollaan Harperille kovan iltapuhteen, mutta nuorempi britti vei Wahlströmin hallinnoiman mestaruuden mukanaan. Pistetappioon päättynyt kamppailu jäi samalla suomalaisen uljaan uran viimeiseksi ottelumerkinnäksi.

Nyrkkeilyuransa jälkeen Wahlström on siirtynyt muille aloille. Hänen omaelämäkerralliset teoksensa ovat olleet myyntimenestyksiä, ja niiden pohjalta on tehty sekä elokuva- että teatterituotantoja. Wahlström on myös tehnyt taidetta ja esiintynyt suosittuna TV-ohjelmien vieraana. Kehässä Wahlström kilpaili alkuperäisellä nimellään uransa loppuun saakka, vaikka sukunimi muuttuikin vuonna 2016 solmitun avioliiton myötä Räsäseksi.

Wahlström löi numeroiden valossa todella vakuuttavan uran: voittolukema, EM-vyö ja viisi menestyksekästä valtaliiton MM-tittelin puolustusta on saldo, jollaiseen ei yksikään toinen suomalainen ole toistaiseksi yltänyt. Wahlström oli aina huippukuntoinen ja taktisesti älykäs nyrkkeilijä, joka pystyi periksiantamattomuudellaan nujertamaan fyysisesti vahvempiakin ottelijoita. Samaan aikaan hän teki arvokasta PR-työtä koko lajin eteen toimien urheilun ja liikunnan lähettiläänä.

 

Teksti: Janne Romppainen

euroopan mestarit

Euroopassa maanosan arvostettuja mestaruuksia on jaettu vuodesta 1910.

Tittelin jakajana on vuodesa 1949 lähtien toiminut Euroopan nyrkkeilyliitto EBU.

Seitsemän suomalaista on onnistunut voittamaan tämän arvostetun mestaruuden.

elis ask

Kid Ellis

Jos suomalaiseen ammattinyrkkeilyyn vaikuttaneista hahmoista tehtäisiin erilaisia rankinglistoja, Elis Ask veisi ykkössijan niistä monilla. Kaikkien aikojen tunnetuimman nyrkkeilyvaikuttajan, suurimman promoottorin ja värikkäimmän persoonallisuuden tittelit kuuluisivat kiistattomasti hänelle.

Helsinkiläissyntyinen Ask oli jo nuoruudessaan monipuolisesti lahjakas urheilija. Hän menestyi esimerkiksi mäkihypyssä voittaen jopa TUL:n nuorten Suomen mestaruuden ja kilpaili myös pikajuoksijana. Omaksi lajiksi valikoitui kuitenkin jo varhain nyrkkeily, jossa menestystä tuli heti alusta alkaen. Jo 18-vuotiaana 1944 hän valloitti Suomen mestaruuden kärpässarjassa ja kahtena seuraavana vuonna tuli kultaa painoluokkaa ylempänä kääpiöissä. Amatöörimenestys ei kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostanut suomalaista, vaan hän tahtoi myös rahaa, ja kun ruotsalainen Edwin Ahlqvist tarjosi hänelle ammattilaissopimusta, hyväksyi Ask sen oikopäätä. ”Jokainen nyrkkeilijä on kai hieman omituinen, mutta joka antaa hakata itseään ilmaiseksi on jo pähkähullu”, kuten Ask itse asian muotoili. 76:sta amatööriottelustaan hän voitti kaikkiaan 70.

Ask aloitti paidattoman urana kääpiösarjassa joulukuussa 1946 kuuden erän pistevoitolla ranskalaisesta Marcel Josiesta. Seuraavana vuonna Ask kohtasi ja voitti uransa ainoan kotimaisen vastustajan, turkulaisen Viljo Salmisen pistein. Askin vastustajat eivät alussa olleet aivan huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta hänen nimensä

kohosi Euroopan arvolistoille nopeasti. Jo kymmenen voitetun ottelun jälkeen hänen nimensä oli listan kuudentena. Ask oli monipuolinen nyrkkeilijä, joka oli sekä teknisesti taitava, nopea että myös voimakas.

Vuonna 1948 Ask kohtasi uransa ensimmäisen todellisen haasteen, kun Ahlqvist hankki hänen yhdenteentoista otteluunsa vastustajaksi maailman huippuihin lukeutuneen ranskalaisen Theo Medinan. Medina oli ykköshaastajana samalla Euroopan listalla, jolle Ask oli vastikään noussut ja aiemmin ranskalainen oli myös ollut sarjan Euroopan mestari. Vedonlyönnit kulkivat selvästi kokeneen ranskalaisen hyväksi, mutta kehässä komennon otti 21-vuotias suomalainen. Vaikka hän toisessa erässä menettikin muutaman hampaan Medinan koukun seurauksena, piti hän ottelun hallinnassaan ja nujersi Medinan lopulta kuuden erän jälkeen. Voitto nosti Askin myös maailmanlistalle, jossa hän sijoittui yhdeksänneksi. Nimi säilyi listalla senkin jälkeen, kun hän vaihtoi painoluokkaa ja siirtyi höyhensarjaan.

Seuraavaksi Ask siirtyi ottelemaan Isoon-Britanniaan, jossa voitot jatkuivat. Kansainväliselle tasolle kuuluneet Johnny Molloy ja Eddie Miller kärsivät tappiot suomalaiselle, joskin Miller venyi ensimmäisellä yrityksellään ratkaisemattomaan. Nämä saavutukset nostivat Askin maailmanlistalla ensin viidenneksi, ja kun Sandy Saddler otti maailmanmestaruuden nimiinsä tyrmäämällä Willie Pepin 1948, kohosi Ask peräti listan kolmanneksi. Saavutuksen arvo lisääntyy entisestään kun katsotaan, minkälaisia nimiä hänen edellään oli: mestari Saddler kuuluu 103 kaadollaan nyrkkeilyhistorian kaikkien aikojen kovimpiin tyrmääjiin ja höyhensarjan suurimpiin legendoihin, Pep arvostetaan yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista nyrkkeilijöistä kaikki painoluokatkin huomioiden ja kakkoshaastaja Ranskan Ray Famechon oli sarjan Euroopan mestari. Uusintaottelussa sattunut uran ensimmäinen tappio Johnny Molloylle tosin pudotti suomalaisen nimen alemmas seuraavana vuonna 1949.

Vuonna 1949 Askin uralla alkoi myös seuraava aikakausi. Manageriksi siirtynyt raskaansarjan entinen nyrkkeilylegenda Jack Dempsey kiinnostui lahjakkaasta suomalaisesta ja kutsui tämän suojiinsa Yhdysvaltoihin. MM-tittelistä unelmoinut Ask hyväksyi tarjouksen oikopäätä ja siirtyi Atlantin taakse rakentamaan uraansa.

Ottelut uudella mantereella käynnistyivät neljällä voitolla, ja pistevoitto kuubalaisesta, niin Pepin kuin Saddlerinkin kohdanneesta Miguel Acevedosta kohotti suomalaisen vielä sarjansa arvolistalla viidenneksi. Amerikkalaiset lehdet tosin kritisoivat ”Ellis Askin”, kuten hänen nimensä sikäläisittäin kirjoitettiin,

iskuvoimaa, mutta saavutus itsessään oli arvokas. Ohjelmaan mahtui myös neljän erän näytösottelu mestaruuden uudestaan voittanutta Willie Pepiä vastaan. Tosiottelustakin oli puhetta, mutta sellaista ei järjestynyt.

Ask ei kuitenkaan lopulta viihtynyt suuressa maailmassa, vaan kaipasi takaisin kotiin perheensä luo. Hänen hermonsa eivät olleet kunnossa, eivätkä valmentaja Hymie Blausteinin ammoniakkia sisältäneet laihdutusrohdot ainakaan parantaneet tilannetta. Kun Ask vieläpä kärsi tappion jo kerran kukistamalleen Charley Rileylle, oli edessä paluu kotimaahan.

Painovaikeuksista kärsinyt Ask siirtyi sarjaa ylemmäs kevyeen sarjaan, mutta edessä oli vastatuulta ulottuvampien ja luonnostaan suurempikokoisten vastustajien kanssa. Kaksi Lontoon matkaa päättyivät tappioihin, tosin niiden vastapainoksi Ask hankki myös muutamia hyviä voittoja. Vuonna 1950 Ask päätti yrittää vielä uudestaan uraa Yhdysvalloissa, mutta matkasta muodostui raskas pettymys. Reissun kolmannessa ottelussaan Ask kärsi uransa ensimmäisen ja ainoan puhtaan tyrmäystappion, kun Yhdysvaltain rajuiskuinen Jackie Graves löi hänet ulos toisessa erässä. Haaveet suurotteluista saatiin unohtaa saman tien ja paluu Eurooppaan oli jälleen edessä.

Asioita hetken harkittuaan Ask päätti alkaa tavoitella totisesti Euroopan mestaruutta, joka uran huippuvuosina oli jäänyt voittamatta. Harjoitteluun löytyi uutta intoa ja tuloksiakin alkoi tulla. Kykyjensä puolesta Euroopan ykköseksi rankattu Ask oli hyvinkin kelvollinen kohtaamaan sarjan mestaruutta hallinneen ranskalaisen Pierre Montanen, mutta taloudellinen puoli tuotti ongelmia. Lopulta Ask otti itse vastuulleen myös kamppailun rahoituksen, ja niin Suomessa nähtiin kaikkien aikojen ensimmäinen EM-ottelu 17.8.1951. Ask aloitti kamppailun vahvasti ja käytti ranskalaista polvillaan jo ottelun alkupuolella, mutta Montane antoi hänelle kovan vastuksen. Ottelu eteni Askin niukassa hallinnassa aina sen kahdenteentoista erään saakka, jolloin suomalaisen vasen koukku tyrmäsi ranskalaisen. Näin Askista kruunattiin maamme ensimmäinen ammattilaisten Euroopan mestari.

Mestaruuskausi jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Ask puolusti titteliään tammikuussa 1952 vapaaehtoisesti tanskalaista Jörgen Johansenia vastaan, jonka kanssa hän oli ehtinyt otella jo kolmeen kertaan. Molemmat miehistä olivat voittaneet toisensa kerran ja otelleet kerran myös tasan. Tällä kertaa oli kuitenkin jälleen Johansenin vuoro olla parempi, ja niin titteli jäi hänelle Tanskaan. Tämän jälkeen motivaationsa menettäneestä Askista tuli kehien kiertolainen ja uransa viimeisistä kymmenestä kamppailusta hän voitti ainoastaan yhden.

Vuonna 1957 Ask perusti oman ammattinyrkkeilytallinsa, josta hän oli haaveillut jo pitemmän aikaa. Ask oli lopettanut nyrkkeilemisen jo 1955, mutta raskaansarjan olympiamitalistin Ilkka Kosken poisjäännin vuoksi hän joutui ottelemaan itse ensimmäisen järjestämänsä tilaisuuden pääottelun. Ratkaisematon ranskalaista Roger Prientiä vastaan päätti lopullisesti Askin uran, joka sisälsi kaikkiaan 40 voittoa, 17 tappiota ja viisi ratkaisematonta. Askin tallin myöhemmissä ammattilaisilloissa esiintyivät monet Euroopan ja maailman huiput. Hänen suojissaan Risto Luukkonen, Pekka Kokkonen ja Olli Mäki nousivat maailman huipulle ja monet muutkin iskijät eurooppalaiselle kärkitasolle. On epätodennäköistä, että yksikään toinen suomalaispromoottori yltäisi vastaaviin saavutuksiin. Toisaalta Ask sai kokea myös koko joukon vastoinkäymisiä. Amatööriliiton kanssa välit olivat täysin tulehtuneet eikä rahoitusapua tallille tullut mistään. Kun vielä eduskunta laati lain, jonka mukaan ammattinyrkkeilyä verotettiin kovemmin kuin muita huvitapahtumia, oli toiminnan jatkaminen hankalaa ja lopulta tallin talous romahti. ’Harvaa miestä maailmassa on kunnioitettu yhden miehen verolla’, Ask itse virnisteli säädökselle. Lopulta Ask sai myös ansaitsemansa tunnustuksen valtion taholta, kun hänelle myönnettiin urheilijaeläke.

Promoottorin uran jälkeen Ask auttoi vielä useita nyrkkeilijöitä. Hän etsi pitkään raskaansarjan nyrkkeilijää, josta olisi voinut kouluttaa mestarismiehen, mutta sellaista ei löytynyt. Ylipäänsä Ask ei kieltänyt apuaan keneltäkään, joka halusi oppia lisää nyrkkeilystä. Askin vuonna 2003 tapahtuneen kuoleman seurauksena päättyi suomalaisen nyrkkeilyn yksi merkittävä aikakausi.

Elis Askissa yhdistyivät erinomainen nyrkkeilytaito, fyysinen voima, luotettava iskunkestävyys sekä peräänantamaton asenne kaikessa tekemisessä. Nämä ominaisuudet veivät hänet myös maailman huipulle. On tavallaan sääli, että Ask joutui ottelemaan samaan aikaan legendaaristen Willie Pepin ja Sandy Saddlerin kanssa: heikommalla aikakaudella hän olisi epäilemättä ollut vahva ehdokas MM-tittelin voittajaksi. Askin vastustajat olivat kautta linjan kovia, eikä hän uransa parhaina vuosina kärsinyt yhtään ns. turhaa tappiota heikommille vastustajille.

 

Teksti: Janne Romppainen

risto luukkonen

Tanssii kuin kärpänen

Toisin kuin usein mielletään, menestyksekkään ammattinyrkkeilijän ei aina tarvitse olla aggressiivinen ja lyijykourainen tyrmääjä. Osaavilla teknisillä puolustusnyrkkeilijöillä myös sijansa paidattomissa kehissä, mistä helsinkiläissyntyinen Risto Luukkonen kelpaa erinomaiseksi esimerkiksi. Hänen amatöörityyliseksi arvioitu ottelutapansa vei hänet ammattilaisena jopa kauemmas kuin mihin hän eteni olympiatyylin kehissä, aina maailman huipulle saakka.

Luukkonen kuului amatöörinä Suomen parhaimmistoon vuosikausia. Hän edusti Suomea kärpässarjassa niin olympialaisissa 1952 kuin EM-kisoissakin vuonna 1955, tosin ottelut loppuivat lyhyeen molemmilla kerroilla. Luukkonen voitti urallaan kolme Suomenmestaruutta kärpäs- ja kääpiösarjoissa, sekä kirkkaimpana meriittinään myös Pohjoismaiden mestaruuden. Luukkosen myöhempää menestystä ajatellen on mielenkiintoista, että kotimaisista vastustajista Jorma Limmonen osoittautui hänelle ylikäymättömäksi esteeksi amatöörikehässä.

Limmosesta ei koskaan tullut paidatonta nyrkkeilijää, mutta sen sijaan Luukkonen siirtyi ammattilaiseksi lokakuussa 1957 Elis Askin perustamaan talliin ja voitti avausottelussaan belgialaisen Jean Peemansin viidennessä erässä. Luukkosen, kuten useiden muidenkin Askin tallin miesten, menestysmahdollisuuksia epäiltiin ennakolta: monet arvelivat hänen olevan liian pehmeä ammattilaiseksi. Kehässä Luukkonen osoitti nämä luulot kuitenkin vääriksi. Nopeudellaan ja tekniikallaan hän kykeni lyömään kovatkin vastustajat, ja hänen oma leukansa kesti tärskyjä erinomaisesti. Jo seuraavana kesänä uransa aloittamisen jälkeen Ripa nousi Euroopan arvolistoille. Jatkoa seurasi seuraavana vuonna 1959 voitolla maanosan neljänneksi parhaaksi arvioidusta espanjalaisesta Fransisco Carrenosta, ja tämä saavutus nosti Luukkosen jo

EM-ottelun tuntumaan.

Luukkosen vastustajien taso oli siis jo alusta pitäen erittäin kova, mutta hän osoitti olevansa promoottori Askin luottamuksen arvoinen. Siitä huolimatta monet uskoivat, että kesäkuuksi 1959 olympiastadionille suunniteltu EM-ottelu espanjalaista Young Martinia vastaan tulisi vain yhdeksän ottelua urallaan käyneelle suomalaiselle liian varhain. Arvo-ottelu peruuntui viime tingassa, mutta Luukkoselle saatiin vastustajaksi Martiniakin korkeammalle arvostettu, maailmanlistalla peräti viidentenä ollut Mimun Ben Ali, joka oli lopettanut olympiavoittaja Pentti Hämäläisen kohulla alkaneen ammattilaisuran. Luukkonen ylsi Alia vastaan ratkaisemattomaan ja osoitti täten pystyvänsä kohtaamaan myös maailman huippuja.

Askin sinnikäs pyrkimys EM-ottelun saamiseksi Suomeen tuotti tulosta, ja saman vuoden syyskuussa Martin vihdoin saapui Helsinkiin puolustamaan arvoaan. Martin arvostettiin The Ringin maailmanlistalla kärpässarjan kuudenneksi haastajaksi. Luukkonen piti kuitenkin tiukasti hyökänneen espanjalaisen tarkkuudellaan aisoissa koko kamppailun ajan ja sinetöi pistevoittonsa viimeisessä erässä lyömällä tämän kanveesille. 4.9.1959 Elis Ask sai itselleen seuraajan ja Suomi toisen ammattilaisten Euroopan mestarinsa. Voitto nosti vuorostaan Luukkosen rankinglistoille, parhaimmillaan hänen nimensä oli maailmanlistalla kuudentena.

Heti voittoisan Martin-ottelun jälkeen Luukkonen kärsi ensimmäisen tappionsa Englannissa John Caldwellille. Luukkosen EM-vyö ei ollut kamppailussa panoksena, mutta pistetappio tiesi hänen putoamistaan väliaikaisesti pois arvolistalta. Samalla se kuvasti myös erästä Luukkosen heikkoutta: hän ei koskaan ollut parhaimmillaan ulkomailla otellessaan. Poikkeuksellisen hyvin sujui kuitenkin kamppailu Venezuelassa MM-haastaja Ramon Ariasta vastaan. Luukkonen voitti hänet keskeytyksellä ja nousi uudestaan kymmenen parhaan joukkoon sarjassaan. Vuonna 1961 seurasi mestaruuden puolustus Italiassa isäntämaan Salvatore Burrunia vastaan. Luukkonen taisteli hyvin, mutta fanaattisen italialaisyleisön edessä vieraan on todella vaikea voittaa, ja pistevoitto ja sen myötä mestaruuskin jäivät saapasvaltioon.

Tämän jälkeen Luukkonen siirtyi pysyvästi kääpiösarjaan, jossa hän oli jo aiemminkin vieraillut. Ura jatkui voittoisissa merkeissä, ainoastaan argentiinalainen Ernesto Miranda kykeni lyömään Luukkosen seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Voittojen jatkuessa Luukkoselle tarjoutui joulukuussa 1963 uusi tilaisuus nousta EM-otteluun vanhaa tuttavaa Mimun Ben Alia vastaan, tällä kertaa kääpiösarjassa. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta niiden päätteeksi voittajaksi julistettiin Luukkonen, josta tuli näin ensimmäinen suomalainen kaksinkertainen Euroopan mestari. Espanjalaiset tosin protestoivat tuomiota ankarasti ja joukkotappelun syntyminen oli lähellä, mutta tulokseen he eivät voineet vaikuttaa. Voiton myötä suomalaisen nimi nousi vielä kerran Ringin listalle.

Toisen voitetun mestaruuden myötä Luukkosen menestymisen nälkä alkoi hiljalleen kadota, ja ikävuodetkin alkoivat painaa suomalaista. Hän puolusti titteliään ranskalaista Pierre Vertoffia vastaan Helsingissä, mutta jäi alakynteen heti kamppailun alussa. Luukkosta kulmauksessa avustanut Elis Ask jopa poistui ennen kamppailun päättymistä pukuhuoneeseen, koska katsoi voitonmahdollisuuksien menneen. Ottelu kesti kuitenkin täydet erät, ja kaikkien – myös suomalaisen itsensä – suureksi hämmästykseksi Luukkonen julistettiin sen voittajaksi. Tarina kertoo, että asiantunteva suomalaisyleisö olisi kantanut ranskalaisen ulos hallista kultatuolissa kunnianosoituksena.

Askin tallin talous romahti pian tämän ottelun jälkeen, eikä Luukkoselle näin voitu järjestää EM-tittelin puolustuksia Suomessa. Nyrkkeilijä itse ei puolestaan ollut halukas matkaamaan ulkomaille, ja näin liitto otti mestaruuden pois Luukkoselta ilman ottelua. Tämän jälkeen Luukkonen otteli vielä yksitoista kertaa, mutta kuusi peräkkäistä tappiota vuosina 1965-66 saivat tämän lopulta vetäytymään kehistä. Luukkosen ottelulista uran päätteeksi oli 34-11-3. Tämän suurnyrkkeilijän elämä sammui vuonna 1967 äkillisen sydänkohtauksen seurauksena.

Luukkonen kuuluu taidoiltaan kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpiin suomalaisnyrkkeilijöihin. Miehen erinomainen nopeus ja tekniikka korvasivat lievät puutteet iskuvoimassa. Myös hänen iskunkestävyytensä on yksi parhaita lajissaan: Luukkosta ei koskaan tyrmätty. Ripan kova taistelutahto käänsi usein vaikeatkin ottelut lopulta hänen edukseen. Saavutetut Euroopan mestaruudet ja useat sijoittumiset maailman kymmenen parhaan arvolistoille kertovat omaa selvää kieltään hänen tasostaan. Myös Luukkosen ottelulista on vakuuttava, suurin osa hänen tappioistaan tuli vasta uran loppuvaiheessa.

 

Teksti: Janne Romppainen

olli mäki

Kokkolan leipuri

Hänen uransa ensimmäinen ammattilaisottelu oli kahdeksaneräinen, toisessa hän kohtasi Euroopan arvolistoille rankatun vastustajan, neljäs vastus oli maailmanlistan kymmenes ja yhdennessätoista kamppailussaan hän otteli maailmanmestaruudesta.

Tahti oli kova, mutta kova oli myös mies tekojen takana. Legendaarinen ”Kokkolan leipuri” Olli Mäki on useissa yhteyksissä arvioitu kaikkien aikojen lahjakkaimmaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, jonka tie vei maailman huipulle niin amatööri- kuin ammattilaiskehissäkin.

Amatööriurallaan Mäki saavutti neljä Suomen mestaruutta ja oli kahdesti Pohjoismaiden paras, mutta nämä tittelit eivät suinkaan olleet hänen suurimpia meriittejään. Jo vuonna 1957 hän iski 60-kilon sarjassa EM-kisoissa hopealle, ja kaksi vuotta myöhemmin Sveitsissä hän kirkasti mitalin kultaiseksi. Mäki valittiin

myös noiden kisojen parhaaksi nyrkkeilijäksi. Lisää menestystä oli odotettavissa vuoden 1960 olympialaisista, mutta sillä kerralla Mäki joutui suurempien vaikuttajien pelinappulaksi. Liittojen ristiriitojen vuoksi yksikään TUL:n urheilija ei päässyt lopulta kisamatkalle lainkaan, ja niin Mäki ei päässyt edes yrittämään kultaista mitalia, jota jo ennakkospekulaatioissa aseteltiin hänen kaulalleen. Yhteensä käymistään 270 amatööriottelusta Mäki hävisi ainoastaan 15.

Amatööriuraltaan Mäki siirtyi voimissaan olleeseen Askin talliin ammattilaiseksi samaisena olympiavuonna 1960.

Tyyliltään Mäki oli lähinnä olympianyrkkeilijä, mutta hänen taitonsa riittivät hyvin myös ammattilaiskehiin. Mäki oli lyhyehkö, vankkarakenteinen pistenyrkkeilijä, jonka nyrkkeilyssä yhdistyivät erinomainen tekniikka sekä hämmästyttävä nopeus. Kun omakin leuka kesti iskuja hyvin, ei menestykselle ollut esteitä, vaikka Mäki ei koskaan mikään tyrmääjä ollutkaan. Mäki oli kehässä parhaimmillaan, jos vastustaja onnistui horjuttamaan häntä ottelun alkupuolella. Mikäli tämä ei siihen kyennyt, tyytyi Mäkikin ottamaan kamppailut rauhallisesti, ja sen seurauksena otettavissa olleet pistevoitot joskus lipsahtelivat vastustajille.

Ammattilaisura alkoi vaivattomalla pistevoitolla ranskalaisesta Artide Amatosta kahdeksan erän jälkeen, ja yhtä helposti nujertui seuraavassa kamppailussa italialainen Alberto Serti, joka oli Euroopan rankinglistalla yhdeksäs ja nousi myöhemmin maanosan mestariksikin. Jo neljänteen otteluun Ask hankki Mäen vastustajaksi maailmanlistan kymmenennen miehen, ghanalaisen Floyd Robertsonin. Uransa alkutaipaleella ollut suomalainen voitti hänet kuitenkin tekniikallaan ja älykkyydellään yhtä tyylikkäästi kuin muutkin siihenastiset vastustajansa. Samalla Mäki nousi myös eurooppalaisille arvolistoille.

Mäen ura sai siis lentävän lähdön, mutta promoottori Elis Ask menestyksen innoittamana vei hänen uraansa eteenpäin liiankin nopeasti. Kuudennessa ottelussaan Mäki kohtasi höyhensarjan viidenneksi rankatun tulevan maailmanmestarin Howard Winstonen, joka oli kuitenkin siinä vaiheessa vielä liian kova pala suomalaiselle. Mäki sai tyytyä pistetappioon, ja hieman myöhemmin saksalainen Willie Quatuor taisteli häntä vastaan tasapelin.

Mäen ammattilaisuran ottelusaldo osoitti lukemia 8-1-1, 1 tyrmäys, kun Elis Ask jo puuhasi hänelle MM-ottelua Helsinkiin yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan. Suurottelun järjestäminen oli tietysti Askille suuren unelman täyttymys, ja Mäki kykeni ottelemaan tasapäisesti kovienkin vastustajien kanssa, mutta siitä huolimatta titteliottelu tuli suomalaiselle aivan liian varhain. Ottelu käytiin lisäksi höyhensarjassa, jota varten Mäki joutui pudottamaan painoaan kuukauden aikana seitsemän kiloa. Kun Ask löysi kuitenkin tapahtumalle rahoittajan ruotsalaisesta Per-Olof Ahlista, oli taloudellinen puolikin kunnossa, ja haasteita kaihtamaton Mäki hyväksyi tilaisuuden ilomielin. Suomen historian suurin nyrkkeilytapahtuma 29.8.1962 veti Helsingin olympiastadionille kaikkiaan 23 463 katsojaa. Harva uskoi Mäen voittoon, mutta yleisesti arveltiin hänen kestävän Mooren moukareita ainakin kamppailun puolivälin tienoille. Ottelu päättyi kuitenkin Mooren eduksi jo toisessa erässä, eikä suomalaisedustajia MM-kehässä sen koommin nähty.

Moore-ottelun pettymys kalvoi Mäen mieltä jatkossa, eikä hän ollut kehässä hetkeen ennallaan. Mäki pitikin vuonna 1963 nyrkkeilystä yli puolen vuoden tauon, kunnes palasi uudella innolla tositoimiin saman vuoden joulukuussa. Kahden hyvän paluuvoiton jälkeen Ask alkoi järjestellä Mäelle EM-ottelua. Sellainen Suomeen saatiinkin taas helmikuussa 1964, siis vain paria kuukautta Risto Luukkosen toisen EM-tittelin voittamisen jälkeen. Ottelu käytiin kevyessä välisarjassa, ja kruunuaan Mäkeä vastaan puolusti saksalainen Conny Rudhof. Mäki voitti tiukan ottelun pistein, ja näin hänestä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on saavuttanut EM-kultaa sekä amatöörinä että ammattilaisena.

Mäen oli määrä puolustaa titteliään samana vuonna uusintaottelussa Rudhofia vastaan, mutta tämän sijasta Helsiinkin saapuikin EBU-liiton vaatimuksesta paljon kovempi mies. ”Saharan pantterina” tunnettu, Ranskaa edustanut Aissa Hashas oli kevyessä välisarjassa maailmanlistalla peräti kakkosena ja kuului parhaisiin Suomessa koskaan nähtyihin nyrkkeilijöihin. Mestaruusottelun Mäkeä vastaan Hashas aloittikin vauhdilla ja iski suomalaisen nenän ja silmäkulman verille heti kamppailun alussa. Usein otteluissaan liiankin leppoisasti esiintynyt Mäki pani kerrankin peliin kaiken vimmansa, ja niin kehässä nähtiin taistelu, jota moni asiantuntija pitää edelleen parhaana meillä koskaan nähtynä otteluna. Hashas koki Mäen kyydissä kunnon selkäsaunan ja joutui luovuttamaan kamppailun seitsemän erän jälkeen otsa verta vuotaen. Hieno voitto nosti Mäen myös The Ring –lehden maailmanlistalle ja aina viidenneksi saakka.

Rudhofin ja Mäen välille yritettiin järjestää uusintaa vielä moneen kertaan, mutta aina tuloksetta. Kun Mäki joutui perumaan jo sovitun ottelun sairastumisen vuoksi, otti EBU-liitto häneltä tittelin pois ilman ottelua 1965. Mäki jatkoi kuitenkin uraansa huipputasolla menestyksekkäästi kärsien tappion vain saksalaiselle Willi

Quatuorille. Vuonna 1965 hän taisteli Helsingissä tasapelin maailmanlistan kolmosta Paul Armsteadia vastaan, ja muutamat hyvät voitot sen lisäksi nostivat Mäen jälleen maailmanlistalle 1966, josta Quatuor-tappio oli hänet pudottanut.

Mäki pääsi uudelleen EM-kehään 1967 titteliä hallinnutta Conny Rudhofia vastaan. Mäki oli aiemmin ehtinyt voittaa tämän ja otella kerran myös tasapeliin, mutta tällä kerralla hän kärsi pistetappion. Seuraavana vuonna Mäki siirtyi poikkeuksellisesti kevyeen sarjaan ja haastoi Euroopan mestari Pedro Carrascon tämän kotiareenalla Valenciassa. Mäki otteli hyvin ja käytti vastustajaansa lattiassakin, mutta mestaruutta hän ei enää voittanut. Carrascosta tuli myöhemmin myös WBC-liiton tunnustama kevyen sarjan maailmanmestari.

Mäen harjoitushalut alkoivat uran suurten vuosien jälkeen hiljalleen hiipua, ja Askin tallin loppumisen myötä otteluiden saaminen Suomessa oli hankalaa. Mäki oli alun perin suunnitellut lopettavansa uransa täytettyään 30 vuotta (1966), mutta kehässä hänet nähtiin aina vuoteen 1973 asti, joskin loppuaikoina enää vain pari kertaa vuodessa. Kun sitten 1973 kuubalainen Juan Flores aiheutti Mäelle tämän uran toisen tyrmäystappion Mallorcalla, ripusti suomalainen kintaat naulaan. Mäen lopullinen ottelulista oli 28-14-8. Mäen nyrkkeilyinnostus on jatkunut edelleen myös suvun piirissä: Pekka Mäki kuuluu Suomen kaikkien aikojen arvostetuimpiin nyrkkeilyvalmentajiin.

Se, että Mäki ei koskaan noussut maailmanmestariksi, ei jäänyt ainakaan fyysisistä lahjoista kiinni. Mäen nopeus, taito ja älykkyys kestivät vertailun keneen tahansa. Lisäksi lista Mäen vastustajista on kovempi kuin yhdelläkään toisella suomalaisella: yhteensä hän oli kehässä entisten, hallitsevien tai tulevien Euroopan mestareiden kanssa peräti viisitoista kertaa, ja viidellä hänen vastustajistaan oli jossain vaiheessa hallussaan MM-vyö. Mikäli Mäen uraa olisi rakennettu hieman hitaammin tämän uran alkuvuosina, olisi hänestä hyvinkin voinut tulla yksi tuon vyön kantajista.

 

Teksti: Janne Romppainen

amin asikainen

Uuden toivon pioneeri

Suomalainen ammattinyrkkeily eli 1990-luvulla synkkiä vuosia. Tarmo Uusivirran jättisaappaiden täyttäjää ei löytynyt, kun olympiamitalisti Jyri Kjällinkin ura jäi polkemaan paikoilleen. Ammattilaisiltojen painopiste siirtyi ennen kaikkea King’s-tallin ja Tony Halmeen tähdittämien tapahtumien myötä viihteelliseen suuntaan: väkeä lehtereillä riitti toisinaan runsaastikin, mutta urheilullisen laadun kanssa oli niin ja näin.

Lajin uskottavuuden palauttajaksi ilmestyi Kirkkonummella Olli ja Pekka Mäen suojissa nyrkkeilyoppinsa saanut ”Idi” Amin Asikainen. Nuorena monenlaista urheilua harrastanut mutta kehätöistä totisesti innostunut nuorukainen pääsi harjoittelemaan lahjakkaassa ryhmässä, johon kuului myös tuleva MM-mitalisti Joni Turunen. Vuosi vuodelta tekeminen salilla muuttui totisemmaksi, ja tuona aikana valettiin vankka pohja tulevalle ammattilaistaipaleelle.

Asikainen teki amatöörinä pitkän ja suhteellisen menestyksekkään uran, vaikkei arvokisamitaleille aivan yltänytkään. Kansainvälisiä turnauksia ja SM-titteleitä hän kuitenkin voitti ja muodosti kotimaan kehissä kovan ja tasaväkisen taisteluparin Riku Lumbergin kanssa. Jo tuolloin tutuiksi kävivät myös Asikaisen tehokkaat suorat sekä peräänantamaton asenne kehissä. Kun Asikainen 2001 riisui paitansa vasta perustetun P3-tallin riveissä, hänestä odotettiin ja toivottiin tallin vetonaulaa, vaikkakaan tulevaksi mestariksi häntä ei moni veikannut.

Uran ensimmäiset ottelut tuottivat nopeita voittoja, mutta huolia aiheutti P3-tallin talous, joka oli kaatua jo ensimmäiseen iltaan ja romuttaa samalla toiveet tulevaisuudesta.

Asikaisen uran alkuvuosien suurin meriitti oli Kai Kauramäen voittaminen keskisarjan SM-ottelussa 2003. Kamppailusta uumoiltiin etukäteen tasaista, mutta Asikainen vei nimiinsä kaikki erät.

Vuonna 2006 P3-talli aloitti määrätietoisen Vain mestaruus kelpaa -projektin, jossa Asikaista ja Juho Tolppolaa pyrittiin viemään kohti EM-ottelua. Yhteensä kuudentoista voitetun kamppailun ja nopeasti kasvaneen kansansuosion siivittämänä Asikaiselle järjestyi toukokuussa 2006 tilaisuus nyrkkeillä uudesta EU-tittelistä ranskalaisveteraani Christophe Tendiliä vastaan. Asikainen vei voiton perusteellisella viidennen erän tyrmäyksellä ja nousi samalla EM-haastajalistalla hyviin asemiin. MM-titteliottelua havitellut saksalainen Euroopan mestari Sebastian Sylvester vuorostaan kaipasi vastustajaa väliotteluun, ja niin haaveiltu EM-tilaisuus putosi suomalaiselle käsiin jo kuukautta myöhemmin.

Ottelun aluksi Sylvesterin eleetön tyyli tuotti Asikaiselle ongelmia, mutta jo kolmannessa erässä suomalainen onnistui satuttamaan voittamatonta vastustajaansa, ja kahdeksannessa rajusti hyökännyt Idi iski tyrmäyksen vasemmalla koukulla. EM-titteli oli palannut Suomeen yli 40 vuoden tauon jälkeen.

Asikainen nousi ensimmäiseksi ja edelleen ainoaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, joka on voittanut tittelinsä vieraskehässä sekä ensimmäiseksi, joka on onnistunut puolustamaan titteliään menestyksekkäästi kaksi kertaa. Asikaisen nimi kipusi The Ring -lehden listalla Sylvester-voiton jälkeen seitsemänneksi ja korkeimmillaan peräti viidenneksi ja puheita MM-ottelusta niin maailmanmestari Jermain Tayloria kuin liittomestareitakin vastaan oli.

Asikaisen taustajoukot ottivat riskin kohdaten Sebastian Sylvesterin uudestaan kesäkuussa 2007 uskoen saksalaisen nujertuvan toistamiseenkin. Alku menikin suomalaisen merkeissä, mutta Sylvesterin taktiikan muutos sekä kamppailun loppupuolen foul-iskut taittoivat lopulta suomalaisen, joka menetti EM-vyönsä teknisellä tyrmäyksellä. Asikainen säilyi kuitenkin edelleen sarjan kärjen tuntumassa, ja vuoden 2008 TKO-voitto veteraani Yori Boy Campasista nousi suomalaisten klassikko-otteluiden luokkaan.

Asikainen yritti paluuta Euroopan mestariksi kotiyleisön edessä 2008, mutta Saksan Khoren Gevor nujersi hänet seitsemännessä erässä. Seuraavana vuonna seurasi uusi yritys avoimesta vyöstä, nyt Ison-Britannian Matthew Macklinia vastaan, mutta tuloksena oli tyly tyrmäystappio avauserässä ja tie keskisarjan huipulle oli lopullisesti ummessa.

Asikainen vaihtoi vielä pykälää korkeampaan painoluokkaan ja parin hyvän esityksen myötä nousi EM-otteluun Puolan Piotr Wilczewskia vastaan 2011. Kovan yrityksen jälkeen yhdennessätoista erässä tullut TKO-tappio päätti kuitenkin suomalaisen menestyksekkään uran. Vielä viisi vuotta myöhemmin Asikainen kuitenkin piipahti kehässä ja kävi nyt 40-vuotiaana täydentämässä uransa viimeiseksi ottelumerkinnäksi tyylikkään pistevoiton. Sittemmin Asikainen on esiintynyt runsaasti julkisuudessa erilaisissa tv-ohjelmissa ja vienyt uralla ammennettuja oppeja eteenpäin myös valmentajana.

Asikainen oli nyrkkeilijänä yksi Suomen lajihistorian kovimmista iskijöistä: erityisesti vasen koukku ja oikean käden vastaisku tekivät tuhojaan monesti. Myös nopeus riitti maailman huipulle eikä hän koskaan noussut kehään huonosti valmistautuneena. Niinpä uralle ei tullut yhtäkään turhaa tahraa, ja yhtä lukuun ottamatta kaikissa kamppailuissaan Asikainen kykeni totiseen voittotaistoon. Sebastian Sylvester kuului maailman kärkikymmenikköön ensimmäisen ottelun aikaan ja eteni myöhemmin liittomestariksikin: voitto hänestä on yksi suomalaisen nyrkkeilyn kovimmista yksittäisistä saavutuksista.

 

Teksti: Janne Romppainen

robert helenius

Omia polkuja

Robert Helenius kulki, osin valmentaja-manageri-isänsä Karlin johdolla, hyvin persoonallisen ja monivaiheisen polun nyrkkeilymaailmassa. Ilmiömäisillä lahjoillaan hän saavutti parempia tilaisuuksia kuin monikaan suomalainen nyrkkeilijä, toisaalta hän joutui kohtaamaan myös suuren joukon poikkeuksellisia vastoinkäymisiä. Ahvenanmaalla nykyisin asuvan jätin ura saattaa saada vielä jatkoakin, mutta jo tähänastiset meriitit riittävät kirkkaasti sinivalkoisen nyrkkeilyhistorian valioiden joukkoon.

Tukholmassa syntynyt ja erimielisyyksien vuoksi myöhemmin hetken Ruotsia edustanutkin Helenius sai nyrkkeilyoppinsa Porvoossa isä-Karlin johdolla. Nyrkkeilypiirien tietoisuuteen hän nousi jo juniorina voittaen ikäluokkasarjoissa EM-mitaleja sekä sparraten tuon ajan suomalaisammattilaisten kanssa tasapäisesti. Nyrkkeilyuransa ohessa amerikkalaista jalkapalloa pelanneen Heleniuksen suoritustaso ailahteli ja huippuesityksiä seurasivat toisinaan tasapaksummat otteet, mutta kotimaan kehistä hänelle ei löytynyt juurikaan vastusta enää aikuisiässä.

Selkeä nousu uudelle tasolle nähtiin 2006, kun iskuihinsa roiman annoksen lisää kaatoa saanut kaksimetrinen Helenius nuiji tiensä EM-hopealle ja teki kovaa jälkeä myös Saksan bundesliigassa nujertaen tukun kansainvälisen tason vastustajia. Helenius alkoi näyttää vahvalta olympiamitalistiehdokkaalta, mutta seuraavan vuoden MM-kisat jäivät väliin peukalovamman vuoksi

ja lopulta myös tie Pekingin kisoihin nousi pystyyn. Mitalimahdollisuudet olisivat olleet varmuudella hyvät, sillä Heleniuksen aiemmin nujertama britti David Price iski kisoissa pronssille.

Olympiaunelman kariuduttua Helenius siirtyi ammattilaiseksi keväällä 2008 solmittuaan jo aiemmin sopimuksen saksalaisen suurtalli Sauerlandin kanssa. Paidattoman ura alku oli nihkeä, sillä ensimmäisistä viidestä voitostaan Helenius saavutti tyrmäyksellä vain yhden ja vuonna 2006 löytynyt iskujen tehokkuus tuntui jälleen kadonneen lajivaihdoksen mukana.

Osaset loksahtelivat kuitenkin kohdalleen jo vuotta myöhemmin, ja vuonna 2009 Helenius säväytti rusikoimalla pitkillä vipuvarsillaan vahvan britin Scott Gammerin tyrmäykseen sekä jatkoi keskeytysvoitolla Taras Bidenkosta. Heleniuksen myöhemmän menestyksen myötä on monelta helposti unohtunut, että jo päänahka Euroopan arvolistoilla olleesta Bidenkosta oli meriitti, johon suomalaiset raskaansarjan nyrkkeilijät eivät olleet pystyneet sitten Gunnar Bärlundin ajan.

Heleniuksen vauhti jatkoi kiihtymistään. Alkuvuodesta 2010 nitistyi entinen WBO-mestari Lamon Brewster vakuuttavammin kuin mihin Vladimir Klitshkokaan oli pystynyt, EU-titteli tarttui mukaan kesällä ja marraskuussa kellahti ruotsalainen nimekäs veteraani Attila Levin haltioituneen Hartwall Areenan edessä. Välissä tosin Nigerian Gbenga Oloukun järjesteli Heleniukselle vaikeamman iltapuhteen ja samalla saatiin oire myöhemmin niin tutuksi käyneistä käsivaivoista.

Vyörytys jatkui 2011 kahden liittomestarin kaadolla, ja joulukuussa kaikki oli pedattu EM-kamppailua varten täytenä pauhanneella Hartwall Areenalla. Samaan aikaan Helenius oli noussut puolueettomien arvolistojen kärkikolmikkoon, eikä avoimessa titteliottelussa vastaan tulleen Dereck Chisoran odotettu tuottavan suomalaiselle suuriakaan ongelmia. Suomalaisten hyvin muistamalla tavalla Helenius kuitenkin kärsi kamppailussa käsivammasta ja sai lopulta nimiinsä kyseenalaisen pistetuomion.

EM-tittelin vaivalloinen voitto oli lähtölaukaus vuosien synkälle korpivaellukselle. Kaksi paluuottelua olivat jälleen nihkeitä ja Heleniuksen käsivamma uusiutui. Sopimusriidat Sauerland-tallin kanssa kärjistyivät, valmennussuhde Saksaan päättyi ja lopulta Heleniuksen ottelutauko venyi kahden vuoden mittaiseksi.

Keväällä 2015 Helenius palasi uuden valmennusryhmän myötä parilla kevyellä voitolla, onnistui joulukuussa valtaamaan EM-tittelin takaisin pistevoitolla arvolistojen ulkopuolisesta Franz Rillista mutta kärsi tyrmäystappion Ranskan Johann Duhaupasille 2016 luovuttuaan sitä ennen uudestaan EM-vyöstään. Vaatimattomalla tasolla käytyjen paluuottelujen jälkeen puolikuntoinen Helenius matkusti britteihin, jossa maailman huippua edustanut Dillian Whyte kukisti hänet selvästi pistein. Tämän jälkeen Heleniuksen ura oli aallonpohjassa: hän selviytyi hädin tuskin valkovenäläisestä kehien kiertolaisesta Juri Bihatsousta.

Uusi nousu sarasti kuitenkin jo horisontissa, kun syksyllä 2018 Helenius tyrmäsi entisen Euroopan mestarin Erkan Teperin ja sai uuden sopimuksen yhdysvaltalaiseen promootiotalliin. Amerikan unelmat tyssäsivät kuitenkin pian, kun heti seuraavassa ottelussa Yhdysvaltain Gerald Washington lasketti Heleniuksella täyden luvun.

Tuolla hetkellä harva uskoi, että Heleniuksen suurin meriitti ammattilaisena oli vielä tulossa. Vaarattomaksi uskottuna veteraanina hän sai tilaisuuden kohdata MM-ottelun kynnykselle noussut voittamaton puolalainen Adam Kownacki. The Ring -lehden kärkikymmenikköön kuulunut Kownacki oli kamppailun ylivoimainen ennakkosuosikki, mutta Helenius pyyhki todennäköisyyksillä pöytää ja Kownackilla lattiaa iskien tyrmäysvoiton neljännessä erässä ja varmistaen lopputuloksen uusintaottelussa.

Hämmästyttävä urakäänne nostatti vielä kerran MM-toiveita kotimaassa, ja syksyllä 2022 Helenius nousi New Yorkin kehään kohtaamaan nyrkkeilymaailman pelätyimmän tyrmääjän, Yhdysvaltain Deontay Wilderin. Wilder tyrmäsi suomalaisen ensimmäisessä erässä. Yhden paluuottelun jälkeen Helenius pääsi kohtaamaan vielä Ison-Britannian supertähden Anthony Joshuan, mutta kärsi tuossakin ottelussa tyrmäystappion. Joshua-ottelua seurannut dopingkäry päätti mitä todennäköisimmin suomalaisen värikkään ja loistavan ammattilaisuran.

Helenius nousi puolueettomilla arvolistoilla korkeammalle kuin kukaan suomalainen sitten Bärlundin ja Askin päivien, voitti EM-vyön kahteen kertaan ja nujersi liudan huippunimiä. Kokonsa ja iskuvoimansa ansiosta Heleniuksella oli parhaana päivänään myös ehkä realistisempi mahdollisuus voittaa painoluokkansa hallitseva ja todellinen maailmanmestari kuin kellään toisella suomalaisella miesnyrkkeilijällä historiassa.

 

Teksti: Janne Romppainen

eva wahlström

Hymyilevä kuningatar

1990-luku toi urheilumaailmaan ja sen lajikirjoon monenlaisia mullistuksia, ja yksi niistä oli naisnyrkkeilyn esiinmarssi. Yhdysvaltain ammattilaisilloissa Christy Martin, Laila Ali ja kumppanit nousivat TV-lähetysten suuriin otteluihin miesten rinnalle, ja Suomessakin naisottelijat nostivat profiiliaan, ensin taitonyrkkeilysäännöin käydyissä otteluissa ja pian täyskontaktikamppailuissakin. Ensimmäiset amatöörinyrkkeilyn naisten SM-kisat käytiin 1995.

Suomalaisesta naisnyrkkeilystä erottui pian yksi nimi: Eva Wahlström. Loviisasta lähtöisin oleva Wahlström suuntasi nyrkkeilysaleille teini-iässä harrastettuaan sitä ennen monenlaista urheilua. Päättäväinen ja harjoitteluun aina intohimoisesti suhtautunut Wahlström nousikin tuoreessa kilpalajissa nopeasti kansalliselle huipulle, ja vuonna 1998 ylsi jo pronssille 17-vuotiaana. Mitali kirkastui hopeaksi seuraavana vuonna, minkä jälkeen energinen loviisalainen napsi kymmenen SM-kultaa. Pohjoismaiden mestaruuden Wahlström vei neljästi ja iski tiensä kahdesti EM-hopeallekin. Jo näihin aikoihin Wahlström kohosi myös lajirajat ylittäväksi tähdeksi, jota nähtiin usein TV-ohjelmissa ja median haastatteluissa.

Ammattilaisuransa Wahlström käynnisti kolmannen erän voitolla Irina Boldeasta alkuvuodesta 2010. Ensimmäisistä kamppailuistaan uudessa ympäristössä Wahlström suoriutui yleisesti ottaen vaivattomasti, vaikkakin 2011 bulgarialainen Milena Koleva yllätti yltämällä ratkaisemattomaan.

Jo uran alkuvaiheessa nähtiin myös,

kuinka amatöörivuosina rämäpäisenäkin tunnettu nuori nyrkkeilijä oli muuttunut kylmän laskelmoivaksi ammattilaiseksi. Ammattilaisuran valmentaja Risto Merosen yksi keskeisistä opeista kuului: riittää että osuu kerran, kunhan vastustaja ei osu kertaakaan. Wahlströmin ottelutaktiikka rakentuikin varsin usein tämän doktriinin varaan. Meronen pysyi suomalaisen kulmassa lähes koko ammattilaisuran loppuun asti.

Kehässä Wahlström liikkui kevyesti ja varjeli etäisyyttään tarkasti odottaen paikkaa iskeä tarvittavat osumat. Kamppailut eivät välttämättä olleet aina dramaattisia, mutta Wahlström kykeni aina varmistamaan riittävän edun vastustajaan nähden. Taktinen valinta näkyi myös ammattilaisuran numeroissa: ensimmäisistä seitsemästä ottelustaan Wahlström voitti ennen täyttä aikaa kolme, uran kaikki loput kamppailut kestivät täydet erät.

Voitot seurasivat toisiaan, ja vuonna 2012 Wahlströn nousi ensimmäisenä suomalaisnaisena kehään tavoittelemaan ammattinyrkkeilyn avoinna ollutta Euroopan mestaruutta. Huippukuntoinen Wahlström ei jättänyt kotikehässään mitään arvailujen varaan vaan voitti kaikki kymmenen erää Unkarin Agota Ilkoa vastaan. EM-vyötään Wahlström puolusti voitokkaasti kertaalleen, ja vuosien 2011–2016 oikeastaan vain Kotkassa kukistunut kenialainen Fatuma Zarika kykeni todelliseen voittotaisteluun suomalaista vastaan.

Aikaikkunaan mahtui myös muita mainetekoja. Huhtikuussa 2015 Wahlström nujersi Hartwall Areenalla Argentiinan Natasia Vanesa del Valle Aguirren ja valloitti WBC-liiton tunnustaman ylemmän höyhensarjan maailmanmestaruuden. Vaikka liittojen jakamiin mestaruuksiin on hyvä suhtautua varauksin, kyseessä on yhtä kaikki ainoa kerta, kun suomalaisnyrkkeilijä on voittanut niin sanotun valtaliiton tunnustaman MM-vyön. Wahlströmin mestaruuskaudesta muodostuikin komea, sillä hän puolusti titteliään menestyksekkäästi viisi kertaa. Tietokonepohjainen Boxrec-rankingsivusto nosti mestaruuskauden aikana Wahlströmin maailman 50 parhaan naisnyrkkeilijän joukkoon kaikki painoluokat huomioiden.

Kehätöiden rinnalla Wahlströmin suosio kehän ulkopuolisena mediapersoonana jatkoi kasvamistaan. Ottelutapahtumina hänen kamppailunsa eivät vetäneet puoleensa samanlaisia yleisömassoja kuin vaikkapa Amin Asikaisen tai Robert Heleniuksen suurottelut, mutta kunto- ja myös kilpanyrkkeilypuolella nähtiin varsinainen buumi, jolle Wahlström antoi hymyilevät kasvot. Samaan aikaan hän oli kuitenkin tinkimätön ammattilainen, joka ei koskaan tullut kehään heikosti valmistautuneena. Tästä kieli myös Wahlströmin ottelupaino, joka pysytteli koko uran ajan tiukasti ylemmän höyhensarjan tuntumassa.

Voittokulku vei Wahlströmin joulukuussa 2018 lopulta aina New Yorkiin ja Madison Square Gardenin nyrkkeilypyhättöön asti, jossa vastaan asettui voittamaton irlantilainen olympiavoittaja ja pitkään maailman parhaaksi naisnyrkkeilijäksi tunnustettu Katie Taylor. Kamppailussa oli pelissä Taylorin hallinnoima kevyen sarjan mestaruus, eli Wahlström otteli normaalia painoluokkaansa korkeammalla. Suomalaisille olympiaurheilun ystäville Mira Potkosen vastustajana tuttu Taylor oli Wahlströmille liian nopea ja aiheutti tälle uran ensimmäisen tappion. Wahlström jatkoi otteluitaan Yhdysvalloissa vielä seuraavanakin vuonna ja pakotti urallaan vain kerran hävinneen Ronica Jeffreyn ratkaisemattomaan.

Käytyään yhden välikamppailun Suomessa Wahlström suuntasi vielä yhteen suureen otteluun, kun hän helmikuussa 2020 kohtasi Isossa-Britanniassa Terri Harperin. Harper oli voittamaton lupaus, josta britit odottivat lajin seuraavaa supertähteä, kun taas Wahlström oli kuusitoista vuotta vastustajaansa vanhempi. Wahlström järjesteli kokemuksellaan ja ammattitaidollaan Harperille kovan iltapuhteen, mutta nuorempi britti vei Wahlströmin hallinnoiman mestaruuden mukanaan. Pistetappioon päättynyt kamppailu jäi samalla suomalaisen uljaan uran viimeiseksi ottelumerkinnäksi.

Nyrkkeilyuransa jälkeen Wahlström on siirtynyt muille aloille. Hänen omaelämäkerralliset teoksensa ovat olleet myyntimenestyksiä, ja niiden pohjalta on tehty sekä elokuva- että teatterituotantoja. Wahlström on myös tehnyt taidetta ja esiintynyt suosittuna TV-ohjelmien vieraana. Kehässä Wahlström kilpaili alkuperäisellä nimellään uransa loppuun saakka, vaikka sukunimi muuttuikin vuonna 2016 solmitun avioliiton myötä Räsäseksi.

Wahlström löi numeroiden valossa todella vakuuttavan uran: voittolukema, EM-vyö ja viisi menestyksekästä valtaliiton MM-tittelin puolustusta on saldo, jollaiseen ei yksikään toinen suomalainen ole toistaiseksi yltänyt. Wahlström oli aina huippukuntoinen ja taktisesti älykäs nyrkkeilijä, joka pystyi periksiantamattomuudellaan nujertamaan fyysisesti vahvempiakin ottelijoita. Samaan aikaan hän teki arvokasta PR-työtä koko lajin eteen toimien urheilun ja liikunnan lähettiläänä.

 

Teksti: Janne Romppainen

edis tatli

Prinssistä kuninkaaksi

Amatööri- ja ammattinyrkkeilyn välinen raja-aita lujittui entisestään 1990-luvun tienoilla. Uusi pistelaskusysteemi ja useiden tahojen aiempaa vahvempi panostus nimenomaan olympianyrkkeilyyn karsi perinteisiä menestysmaita olympia- ja MM-turnausten huipulta. Olympiakehät eivät olleet enää nuorten nyrkkeilijöiden kypsymispaikka tulevaa ammattilaisuraa varten, vaan täyttä huippu-urheilua omine vaatimuksineen.

Tästä seurauksena varsinkin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa alettiin nähdä entistä enemmän huippunyrkkeilijöitä, jotka olivat nuoresta pitäen tähdänneet yksinomaan ammattilaishuipulle ja ryhtyneet luomaan uraansa ilman paidallisia meriittejä. Suomalaisista tätä uutta menestyjäsukupolvea edustaa Edis Tatli, joka ilman mainittavaa amatööriuraa raivasi tiensä EM-kruunuun asti kuudentena suomalaisena miesnyrkkeilijänä.

Tatlin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa. Urheilullinen Edis harrasti poikavuosinaan jalkapalloa ja karatea, mutta nyrkkeilykärpänen puraisi vuosituhannen vaihteessa, kun Tatli näki tv:stä Prince Naseem Hamedin ottelun Marco Antonio Barreraa vastaan. Menestysnälkää oli alusta asti, sillä oman kertomansa mukaan Tatli otteli ensimmäisen kilpailuottelunsa kolme viikkoa harrastuksen aloittamisen jälkeen.

Amatöörinä viitisenkymmentä kertaa otellut Tatli ylsi GeeBee-turnauksen välieriin 2005, mutta turnauksessa saamansa nenävamman vuoksi lopetti nyrkkeilyn

pariksi vuodeksi. Kun hän palasi 2007, osoitteena oli ammattinyrkkeilykehä ja ura alkoi saman vuoden lokakuussa pistevoitolla.

Uran alusta asti Pekka Mäen valmentama Tatli pääsi nyrkkeilemään säännöllisesti. Hänen lahjansa: nopeasti iskevät nyrkit, kevyet jalat ja liukkaat refleksit olivat ilmeisiä alusta asti. 175 sentin mitta antoi usein myös ulottuvuusedun muita kevytsarjalaisia vastaan, ja tuota etua Tatli hyödynsi taidokkaasti.  Iskuvoiman kehittyminen vei aikansa, Tatlin ensimmäinen keskeytysvoitto kirjattiin vasta pari vuotta uran alkamisen jälkeen, ja myös lähiottelussa Tatli oli usein hankaluuksissa kokeneempia vastustajia vastaan. Suomalainen osoitti kuitenkin tarvittavaa taistelutahtoa kamppaillessaan voittoihin vaikeistakin otteluista.

Viidentoista voitetun ottelun jälkeen Tatli otti selkeän askeleen kohti eurooppalaista kärkiluokkaa nujertamalla Robert Heleniuksen EM-illassa ylivoimaiseen tyyliin hyvälistaisen italialaisen Pasquale Di Silvion joulukuussa 2011. Vuotta myöhemmin Tatli korjasi EU-tittelin tyrmäysvoitolla ja keväällä 2013 todisti viimeistään olevansa vakavasti otettava EM-haastaja nujertamalla arvostetun Felix Loran.

Vuosi 2013 oli Tatlille muutenkin menestyksekäs, kun hän joulukuussa kukisti aikaisemman alempien sarjojen maailmanmestarin ja pitkäaikaisen huippumiehen Mzonke Fanan. Vuonna 2014 The Ring -lehden maailmanlistan kärkihaastaja, Kuuban Richar Abril, oli vielä liian kova ja aiheutti WBA-titteliottelussa uran ensimmäisen tappion Tatlille, jonka ei kuitenkaan tarvinnut hävetä esitystään. Huhtikuussa 2015 Tatli kruunattiin Euroopan mestariksi pistevoitolla ranskan Yvan Mendysta ja myös kolme ensimmäistä haastajaa nujertuivat, mikä teki Tatlin EM-kaudesta suomalaisen ammattinyrkkeilyhistorian pisimmän.

Mestaruuden Tatli menetti yllättäen ja monen mielestä kyseenalaisestikin keväällä 2017 Belgian Francesco Pateralle. Saman vuoden joulukuussa Tatli kuitenkin maksoi kalavelat ja takoi uransa luultavasti parhaan näytöksen päihittämällä pitkät ajat maailman huipun tuntumassa viihtyneen Pateran ylivoimaiseen tapaan. Samalla Tatlista tuli historian kolmas suomalainen kaksinkertainen Euroopan mestari.

Uutta titteliä Tatli puolusti kertaalleen, kunnes tie avautui Madison Square Gardenin nyrkkeilypyhättöön. Vastustajaksi Tatlille asettui Yhdysvaltain Teofimo Lopez, tuolla hetkellä nyrkkeilymaailman yksi kuumimmista lupauksista ja myöhempi pitkäaikainen maailmanmestari. Lopezin vartalokoukku kaatoi Tatlin viidennessä erässä, minkä jälkeen suomalainen nähtiin kehässä enää kertaalleen 2019. Paluusta liikkui ajoittain huhuja, mutta kehäneliössä mestaria ei sen koommin nähty.

Vaikka EM-tittelin arvo ei pienentyneessä maailmassa ole enää aivan vastaava kuin 1960-luvulla, nousu Suomesta tuon vyön kantajaksi ei ole edelleenkään ollut helppoa, joten Tatlin saavutus on arvossaan. Abril, jolle Tatli kärsi uran ensimmäisen pistetappion, oli otteluhetkellä kovin suomalaisnyrkkeilijän kohtaama vastustaja sitten 1960-luvun, ja Lopez vielä tätäkin parempi. Tatlin nopeusominaisuudet edustivat maailman huippua, eikä hän koskaan noussut kehään huonosti valmistautuneena.

Teksti: Janne Romppainen

vuosikymmenten vetonaulat

Ammattinyrkkeilyä on Suomessa oteltu vuodesta 1935. Siitä lähtien jokaisella ammattinyrkkeilyn yhdeksällä vuosikymmenellä,

on Suomessa erottunut nyrkkeilijä, joka on vetänyt yleisöä katsomoihin ja huomiota osakseen muita enemmän.

Alle on listattuna nämä kunkin vuosikymmenen osalta vuosikymmenen suurimmt yleisömagneetit tai vetonaulat.

GUNNAR BÄRLUND

koko kansan GeeBee

Vaikka Gunnar Bärlundin suuruuden päivistä on jo pitkälti yli puoli vuosisataa, on hänen asemansa maamme kaikkien aikojen parhaana ammattinyrkkeilijänä edelleen vankkumaton. Kukaan toinen suomalainen ei ole saavuttanut vastaavaa kuuluisuutta ja menestystä ulkomailla eikä myöskään samanlaista suosiota kotimaassa kuin helsinkiläinen Bärlund, koko kansan ”GeeBee”. Bärlund sijoittuu yleensä korkealle myös, kun kaikkia historian parhaita suomalaisurheilijoita asetetaan järjestykseen.

Toisin kuin useat historian suurnyrkkeilijät, Gunnar Bärlund ei osoittanut fyysistä lahjakkuuttaan heti lapsesta pitäen. Päinvastoin hän oli poikavuosinaan niin hentorakenteinen, että hän sai vapautuksen koulun voimistelutunneilta. Lisäksi Bärlund oli luonteeltaan ujo, minkä johdosta hän jäi usein kaduilla alakynteen poikien välisissä voimankoitoksissa. Kuntoaan parantaakseen Bärlund alkoi 14-vuotiaana harjoitella ruotsalaisen nyrkkeilylehden neuvojen mukaisesti ja liittyi samalla myös paikallisen nyrkkeilyseuran harjoituksiin. Ensimmäisen amatööriottelunsa keskisarjassa Bärlund hävisi ensimmäisen erän tyrmäyksellä, mutta hän jatkoi sinnikkäästi harjoittelua ja menestystä alkoi tulla, joskaan tässä vaiheessa kukaan ei olisi osannut aavistaa, miten korkealle nuorukainen vielä tulisi yltämään.

Täysikasvuiseksi vartuttuaan Bärlund nousi nopeasti kansalliselle huipulle ja myös kansainvälistä menestystä alkoi tulla.

Yleisö seurasi uuden lupauksen otteita innokkaasti alusta pitäen, ja lempinimi GeeBee tuli tunnetuksi jo näinä vuosina. Suomalaiset odottivat 21-vuotiaalta Bärlundilta jopa olympiamitalia Los Angelesin kisoista 1932, mutta kisamatkasta muodostui suomalaiselle raskas pettymys. Bärlund sai heti avausottelussa vastaansa argentiinalaisen Alberto Lovellin, joka löi suomalaisen 3-0 ja eteni aina kultamitaliin saakka. Useiden katsojien mielestä Bärlund oli sarjansa toiseksi paras nyrkkeilijä, mutta se oli laiha lohtu pettyneelle nuorukaiselle. Mitalitta Suomi ei kuitenkaan jäänyt, sillä välisarjan edustaja Bruno Ahlberg taisteli itsensä pronssille.

Bärlund pysytteli amatöörinä vielä pari vuotta, ja 1934 hän sai osittaisen hyvityksen Los Angelesin pettymykselleen. Bärlund oli vahva ehdokas mitalistiksi jo ennen Budapestissa järjestettyjä EM-kisoja, mutta hänen matkansa oli kariutua rahavaikeuksiin: pennittömällä nyrkkeilyliitolla ei ollut varaa kustantaa edes yhden miehen pääsyä kisapaikalle. Lopulta ruotsalaiset tulivat avuksi ja niin GeeBee pääsi osallistumaan turnaukseen, jossa hän eteni vastustamattomasti voittoon saakka. Loppuottelussa vaivattomasti nujertuneesta Saksan Herbert Rungesta tuli myöhemmin olympiavoittaja, mutta Bärlund oli siinä vaiheessa jo siirtynyt ammattilaiseksi.

Paidattomiin kehiin Bärlund siirtyi suoraan voittoisien EM-kisojen jälkeen. Ensimmäisen ottelunsa uudessa ympäristössä hän kävi syyskuussa 1934 ja tyrmäsi siinä englantilaisen Jeff Wilsonin jo avauserässä. Toisessa ottelussa tuli kuitenkin harmittava tappio, kun kamppailua johtanut Bärlund löi tulevaa Euroopan mestaria, saksalaista Arnold Köbliniä liian alas ja hävisi ottelun vanhan foul-säännön nojalla diskauksella. Köblinistä Bärlund otti kuitenkin revanssin heti seuraavana vuonna kahdeksannen erän tyrmäysvoitolla Helsingissä. 16.5. 1935 isketty tilaisuus oli myös ensimmäinen Suomessa koskaan nähty ammattinyrkkeilytapahtuma, ja sen aiheuttama suosio oli valtava.

Samana vuonna Bärlund otteli myös näytösottelun entistä huippumiestä, raskaassa sarjassa koko uransa otelleista nyrkkeilijöistä eniten vastustajia tyrmännyttä George Godfreyta vastaan ja hankki kaikkiaan seitsemän voittoa. Tyyliltään 187-senttinen ja 90-kiloinen Bärlund oli hyökkäävä taitonyrkkeilijä, jolla oli myös ammattilaiskehiin vaadittavaa kovuutta. Hän oli parhaimmillaan suurikokoisten vastustajien kanssa, jotka antautuivat reiluun iskujenvaihtoon. Vaikeuksia hänelle tuottivat lähinnä pienemmät ja liikkuvat miehet, mutta heitäkin GeeBee kukisti urallaan koko joukon.

Mainiosti sujui myös seuraava vuosi 1936, ja Bärlundin ottelut ja voitot ympäri Eurooppaa jatkuivat. Bärlund kohosi Euroopan kärkinimien joukkoon, mutta hänen toiveissaan alkoi jo siintää matka valtameren toiselle puolelle todella suuriin kehiin. Tämä tuli myös mahdolliseksi, kun suomalaisen manageri vaihtui ruotsalaisesta Berit Kylanderista huomattavasti kokeneempaan ja tunnetumpaan Paul Damskiin. Ensimmäisessä ottelussaan uudella mantereella Bärlund tyrmäsi ensimmäisessä erässä yhdysvaltalaisen Sandy McDonaldin. Puitteet tapahtumalle olivat komeat, sillä illan pääottelussa esiintyi itse Joe Louis, joka tosin ei vielä tuohon aikaan ollut maailmanmestari. Saman vuoden puolella Bärlund ehti voittaa vielä kaksi vastustajaa, minkä ansiosta hän kohosi The Ring –lehden maailmanlistalle ja neljännelle sijalle saakka.

Yhdysvaltain matka alkoi siis vähintäänkin lupaavasti, mutta vuonna 1937 seurasi vastatuulta, joka oli jopa päättää Bärlundin uran alkuunsa. Bärlund tosin voitti ensimmäisen kamppailunsa tuona vuonna, mutta kahdessa seuraavassa tuli tappio, ja niin Bärlundin nimi putosi arvolistoilta. Tappioiden myötä Bärlund palasi kotimaahan. Hän matkasi ottelemaan Englantiin, mutta siellä koitti jälleen tappio, joka oli siis suomalaiselle jo kolmas perättäinen. Vastoinkäymiset saivat Bärlundin harkitsemaan vakavasti uransa jatkoa, mutta syksyn tullen hän päätti yrittää vielä kerran onneaan Yhdysvalloissa.

Paluu Amerikkaan oli komea, sillä Bärlund oli harjoitellut todella huolella. Niinpä ensimmäinen vastustaja Eddie Coderre tippui suomalaisen käsittelyssä jo ensimmäisessä erässä. Toisen voiton jälkeen Bärlund kohtasi vanhan tuttavansa, olympialaisissa hänet lyöneen ja myös ammattilaisena huipulle nousseen Alberto Lovellin. Bärlund maksoi kalavelkansa ylivoimaisella pistevoitolla ja nousi sen myötä jälleen The Ringin listalle ja kuudenneksi haastajaksi.

Vuoden 1938 alussa Bärlund kävi elämänsä ottelun. Paikka ei ollut vähäisempi kuin New Yorkin nyrkkeilypyhätön Madison Square Gardenin pääareena, ja vastaan asettui entisen maailmanmestarin Max Baerin pikkuveli Buddy Baer. Baer oli kaksimetrinen ja miltei satakymmenkiloinen jätti, joka tunnettiin valtavasta iskuvoimastaan. Hän otteli kahdesti MM-tittelistäkin Joe Louisin kanssa ja ensimmäisellä yrittämällään iski tämän jopa ulos kehästä vaikka lopulta hävisikin. Baer oli kamppailun ennakkosuosikki vedonlyöntisuhteessa 3-1 ja useat asiantuntijat veikkasivat hänen tyrmäysvoittoaan. Baer aloittikin kamppailun hyvin, mutta toisessa erässä Bärlund pääsi kamppailuun mukaan ja otti aloitteen itselleen. Suurikokoinen vastustaja oli jälleen hyvä kohde Bärlundin väkeville vartalokoukuille, ja niillä hän kypsyttikin Baerin perusteellisesti seitsemän erän aikana. Voitto sai seurakseen vielä kaksi muutakin plus-merkkistä lopputulosta seuraavan kahden kuukauden aikana, ja ne kohottivat suomalaisen maailmanlistalla peräti kakkoseksi.

Puhetta MM-ottelusta Louisia vastaan oli, mutta sellaista Bärlundille ei kuitenkaan järjestynyt. Loppuvuodesta 1938 oli edessä jälleen takaiskuja, kun Gardenin kehässä käydyssä ottelussa yhdysvaltalainen Lou Nova pysäytti Bärlundin etenemisen keskeytysvoitolla. GeeBeellä oli aiemminkin ollut ongelmia arkojen silmäkulmien kanssa, ja ne koituivat hänen kohtalokseen myös Novaa vastaan, sillä Bärlund oli hallinnut kamppailun alkupuolta. Bärlund kärsi vielä toisenkin tappion vähemmän tunnetulle vastustajalle samana vuonna ja putosi jälleen arvolistalta, jolle hän tosin nousi vielä kerran seuraavana vuonna.

Bärlundin tähti alkoi hiljalleen laskea, mutta kansainvälisellä kärkitasolla hän otteli vielä useita vuosia ja voitti suurimman osan kamppailuistaan. Hän löi vielä kaksikin MM-kehässä käynyttä ottelijaa, Jack Roperin ja Tony Muston ja kohtasi näiden lisäksi MM-kehän kävijöistä myös Abe Simonin, Tami Mauriellon pariinkin kertaan sekä uusinnassa myös Lou Novan. Ehkä tunnetuimmassa ottelussaan hän kohtasi Joe Louisia ahtaalla pitäneen ja raskaan keskisarjan historian parhaimpiin kuuluvan Billy Connin 1941. Bärlund otteli tätä vastaan hyvin ja piti kamppailun tasoissa kahdeksan erän ajan, kunnes hänen managerinsa Paul Damski tuntemattomasta syystä luovutti ottelun Bärlundin puolesta. Syyllä saattoi olla tekemistä sen kanssa, että Connille haluttiin varmistaa MM-ottelu Louisia vastaan, mutta tapaus rikkoi Bärlundin ja Damskin välit.

Hyvästinsä kehälle Bärlund sanoi vasta vuonna 1947, jolloin hän kävi jäähyväisottelussa Suomessa voittamassa Denis Julianin tyrmäyksellä. Sen jälkeen hän kävi vielä kaksi kamppailua, kunnes ripusti kintaansa naulaan. Bärlundin lopullinen ottelulista oli 55 voittoa, 29 häviötä ja yksi ratkaisematon. Amerikan kansalaisuuden hankkinut Bärlund jäi uransa jälkeen asumaan Yhdysvaltoihin, mutta muisti myös vanhan kotimaansa ja vieraili Suomessa useita kertoja vuosien varrella. Viimeisinä vuosinaan alzheimerin taudista kärsinyt suuri suomalainen nukkui pois elokuussa 1982.

Bärlundin suuruudesta ja suosiona nyrkkeilijänä kertovat yhtä lailla hänen parhaat voittonsa kuin hänelle annetut huomionosoitukset kehän ulkopuolellakin. Hän on puolueettomilla arvolistoilla korkeimmalle koskaan noussut suomalaisnyrkkeilijä. Hän on ainoa suomalainen, joka on esiintynyt Madison Square Gardenin pääareenalla ja GeeBee kävi siellä vieläpä kahteen otteeseen. Niin ikään hän on ainoa suomalainen, jonka kuva on kelvannut The Ring –lehden kanteen. Kun Bärlund voitti otteluitaan Amerikassa, radiossa soitettiin hänen kunniakseen Porilaisten marssi, joka yleensä esitetään urheilutapahtumien yhteydessä ainoastaan olympiavoittojen kunniaksi. Kun GeeBee kävi vierailemassa Suomessa vuonna 1938, oli häntä vastassa Helsingin juna-asemalla peräti 8000 henkeä. Bärlundia hyödynnettiin myös kaupallisesti: hänen kuviaan sisältänyt keräilysarja meni kuin kuumille kiville koulupoikien keskuudessa 1930-luvulla.

Bärlundin ura on pitempi kuin kenenkään toisen suomalaisnyrkkeilijän, ja tällä hetkellä on vaikeaa kuvitella, että kukaan hänen lukemiinsa tulisi yltämäänkään. Hänen ottelulistansa voi nykyisen nyrkkeilyn ystävän silmiin näyttää rumalta, mutta sitä arvioitaessa on syytä muistaa, että Bärlund otteli urallaan huippumiehiä vastaan useita vuosia parhaiden päivien jo jäätyä taakse. Ottelutahti oli myös paljon nykyistä tiuhempi, eikä yksittäisen tappion merkitys ollut niin suuri kuin tänä päivänä.

 

Teksti: Janne Romppainen

elis ask

Kid Ellis

Jos suomalaiseen ammattinyrkkeilyyn vaikuttaneista hahmoista tehtäisiin erilaisia rankinglistoja, Elis Ask veisi ykkössijan niistä monilla. Kaikkien aikojen tunnetuimman nyrkkeilyvaikuttajan, suurimman promoottorin ja värikkäimmän persoonallisuuden tittelit kuuluisivat kiistattomasti hänelle.

Helsinkiläissyntyinen Ask oli jo nuoruudessaan monipuolisesti lahjakas urheilija. Hän menestyi esimerkiksi mäkihypyssä voittaen jopa TUL:n nuorten Suomen mestaruuden ja kilpaili myös pikajuoksijana. Omaksi lajiksi valikoitui kuitenkin jo varhain nyrkkeily, jossa menestystä tuli heti alusta alkaen. Jo 18-vuotiaana 1944 hän valloitti Suomen mestaruuden kärpässarjassa ja kahtena seuraavana vuonna tuli kultaa painoluokkaa ylempänä kääpiöissä. Amatöörimenestys ei kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostanut suomalaista, vaan hän tahtoi myös rahaa, ja kun ruotsalainen Edwin Ahlqvist tarjosi hänelle ammattilaissopimusta, hyväksyi Ask sen oikopäätä. ”Jokainen nyrkkeilijä on kai hieman omituinen, mutta joka antaa hakata itseään ilmaiseksi on jo pähkähullu”, kuten Ask itse asian muotoili. 76:sta amatööriottelustaan hän voitti kaikkiaan 70.

Ask aloitti paidattoman urana kääpiösarjassa joulukuussa 1946 kuuden erän pistevoitolla ranskalaisesta Marcel Josiesta. Seuraavana vuonna Ask kohtasi ja voitti uransa ainoan kotimaisen vastustajan, turkulaisen Viljo Salmisen pistein. Askin vastustajat eivät alussa olleet aivan huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta hänen nimensä

kohosi Euroopan arvolistoille nopeasti. Jo kymmenen voitetun ottelun jälkeen hänen nimensä oli listan kuudentena. Ask oli monipuolinen nyrkkeilijä, joka oli sekä teknisesti taitava, nopea että myös voimakas.

Vuonna 1948 Ask kohtasi uransa ensimmäisen todellisen haasteen, kun Ahlqvist hankki hänen yhdenteentoista otteluunsa vastustajaksi maailman huippuihin lukeutuneen ranskalaisen Theo Medinan. Medina oli ykköshaastajana samalla Euroopan listalla, jolle Ask oli vastikään noussut ja aiemmin ranskalainen oli myös ollut sarjan Euroopan mestari. Vedonlyönnit kulkivat selvästi kokeneen ranskalaisen hyväksi, mutta kehässä komennon otti 21-vuotias suomalainen. Vaikka hän toisessa erässä menettikin muutaman hampaan Medinan koukun seurauksena, piti hän ottelun hallinnassaan ja nujersi Medinan lopulta kuuden erän jälkeen. Voitto nosti Askin myös maailmanlistalle, jossa hän sijoittui yhdeksänneksi. Nimi säilyi listalla senkin jälkeen, kun hän vaihtoi painoluokkaa ja siirtyi höyhensarjaan.

Seuraavaksi Ask siirtyi ottelemaan Isoon-Britanniaan, jossa voitot jatkuivat. Kansainväliselle tasolle kuuluneet Johnny Molloy ja Eddie Miller kärsivät tappiot suomalaiselle, joskin Miller venyi ensimmäisellä yrityksellään ratkaisemattomaan. Nämä saavutukset nostivat Askin maailmanlistalla ensin viidenneksi, ja kun Sandy Saddler otti maailmanmestaruuden nimiinsä tyrmäämällä Willie Pepin 1948, kohosi Ask peräti listan kolmanneksi. Saavutuksen arvo lisääntyy entisestään kun katsotaan, minkälaisia nimiä hänen edellään oli: mestari Saddler kuuluu 103 kaadollaan nyrkkeilyhistorian kaikkien aikojen kovimpiin tyrmääjiin ja höyhensarjan suurimpiin legendoihin, Pep arvostetaan yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista nyrkkeilijöistä kaikki painoluokatkin huomioiden ja kakkoshaastaja Ranskan Ray Famechon oli sarjan Euroopan mestari. Uusintaottelussa sattunut uran ensimmäinen tappio Johnny Molloylle tosin pudotti suomalaisen nimen alemmas seuraavana vuonna 1949.

Vuonna 1949 Askin uralla alkoi myös seuraava aikakausi. Manageriksi siirtynyt raskaansarjan entinen nyrkkeilylegenda Jack Dempsey kiinnostui lahjakkaasta suomalaisesta ja kutsui tämän suojiinsa Yhdysvaltoihin. MM-tittelistä unelmoinut Ask hyväksyi tarjouksen oikopäätä ja siirtyi Atlantin taakse rakentamaan uraansa.

Ottelut uudella mantereella käynnistyivät neljällä voitolla, ja pistevoitto kuubalaisesta, niin Pepin kuin Saddlerinkin kohdanneesta Miguel Acevedosta kohotti suomalaisen vielä sarjansa arvolistalla viidenneksi. Amerikkalaiset lehdet tosin kritisoivat ”Ellis Askin”, kuten hänen nimensä sikäläisittäin kirjoitettiin,

iskuvoimaa, mutta saavutus itsessään oli arvokas. Ohjelmaan mahtui myös neljän erän näytösottelu mestaruuden uudestaan voittanutta Willie Pepiä vastaan. Tosiottelustakin oli puhetta, mutta sellaista ei järjestynyt.

Ask ei kuitenkaan lopulta viihtynyt suuressa maailmassa, vaan kaipasi takaisin kotiin perheensä luo. Hänen hermonsa eivät olleet kunnossa, eivätkä valmentaja Hymie Blausteinin ammoniakkia sisältäneet laihdutusrohdot ainakaan parantaneet tilannetta. Kun Ask vieläpä kärsi tappion jo kerran kukistamalleen Charley Rileylle, oli edessä paluu kotimaahan.

Painovaikeuksista kärsinyt Ask siirtyi sarjaa ylemmäs kevyeen sarjaan, mutta edessä oli vastatuulta ulottuvampien ja luonnostaan suurempikokoisten vastustajien kanssa. Kaksi Lontoon matkaa päättyivät tappioihin, tosin niiden vastapainoksi Ask hankki myös muutamia hyviä voittoja. Vuonna 1950 Ask päätti yrittää vielä uudestaan uraa Yhdysvalloissa, mutta matkasta muodostui raskas pettymys. Reissun kolmannessa ottelussaan Ask kärsi uransa ensimmäisen ja ainoan puhtaan tyrmäystappion, kun Yhdysvaltain rajuiskuinen Jackie Graves löi hänet ulos toisessa erässä. Haaveet suurotteluista saatiin unohtaa saman tien ja paluu Eurooppaan oli jälleen edessä.

Asioita hetken harkittuaan Ask päätti alkaa tavoitella totisesti Euroopan mestaruutta, joka uran huippuvuosina oli jäänyt voittamatta. Harjoitteluun löytyi uutta intoa ja tuloksiakin alkoi tulla. Kykyjensä puolesta Euroopan ykköseksi rankattu Ask oli hyvinkin kelvollinen kohtaamaan sarjan mestaruutta hallinneen ranskalaisen Pierre Montanen, mutta taloudellinen puoli tuotti ongelmia. Lopulta Ask otti itse vastuulleen myös kamppailun rahoituksen, ja niin Suomessa nähtiin kaikkien aikojen ensimmäinen EM-ottelu 17.8.1951. Ask aloitti kamppailun vahvasti ja käytti ranskalaista polvillaan jo ottelun alkupuolella, mutta Montane antoi hänelle kovan vastuksen. Ottelu eteni Askin niukassa hallinnassa aina sen kahdenteentoista erään saakka, jolloin suomalaisen vasen koukku tyrmäsi ranskalaisen. Näin Askista kruunattiin maamme ensimmäinen ammattilaisten Euroopan mestari.

Mestaruuskausi jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Ask puolusti titteliään tammikuussa 1952 vapaaehtoisesti tanskalaista Jörgen Johansenia vastaan, jonka kanssa hän oli ehtinyt otella jo kolmeen kertaan. Molemmat miehistä olivat voittaneet toisensa kerran ja otelleet kerran myös tasan. Tällä kertaa oli kuitenkin jälleen Johansenin vuoro olla parempi, ja niin titteli jäi hänelle Tanskaan. Tämän jälkeen motivaationsa menettäneestä Askista tuli kehien kiertolainen ja uransa viimeisistä kymmenestä kamppailusta hän voitti ainoastaan yhden.

Vuonna 1957 Ask perusti oman ammattinyrkkeilytallinsa, josta hän oli haaveillut jo pitemmän aikaa. Ask oli lopettanut nyrkkeilemisen jo 1955, mutta raskaansarjan olympiamitalistin Ilkka Kosken poisjäännin vuoksi hän joutui ottelemaan itse ensimmäisen järjestämänsä tilaisuuden pääottelun. Ratkaisematon ranskalaista Roger Prientiä vastaan päätti lopullisesti Askin uran, joka sisälsi kaikkiaan 40 voittoa, 17 tappiota ja viisi ratkaisematonta. Askin tallin myöhemmissä ammattilaisilloissa esiintyivät monet Euroopan ja maailman huiput. Hänen suojissaan Risto Luukkonen, Pekka Kokkonen ja Olli Mäki nousivat maailman huipulle ja monet muutkin iskijät eurooppalaiselle kärkitasolle. On epätodennäköistä, että yksikään toinen suomalaispromoottori yltäisi vastaaviin saavutuksiin. Toisaalta Ask sai kokea myös koko joukon vastoinkäymisiä. Amatööriliiton kanssa välit olivat täysin tulehtuneet eikä rahoitusapua tallille tullut mistään. Kun vielä eduskunta laati lain, jonka mukaan ammattinyrkkeilyä verotettiin kovemmin kuin muita huvitapahtumia, oli toiminnan jatkaminen hankalaa ja lopulta tallin talous romahti. ’Harvaa miestä maailmassa on kunnioitettu yhden miehen verolla’, Ask itse virnisteli säädökselle. Lopulta Ask sai myös ansaitsemansa tunnustuksen valtion taholta, kun hänelle myönnettiin urheilijaeläke.

Promoottorin uran jälkeen Ask auttoi vielä useita nyrkkeilijöitä. Hän etsi pitkään raskaansarjan nyrkkeilijää, josta olisi voinut kouluttaa mestarismiehen, mutta sellaista ei löytynyt. Ylipäänsä Ask ei kieltänyt apuaan keneltäkään, joka halusi oppia lisää nyrkkeilystä. Askin vuonna 2003 tapahtuneen kuoleman seurauksena päättyi suomalaisen nyrkkeilyn yksi merkittävä aikakausi.

Elis Askissa yhdistyivät erinomainen nyrkkeilytaito, fyysinen voima, luotettava iskunkestävyys sekä peräänantamaton asenne kaikessa tekemisessä. Nämä ominaisuudet veivät hänet myös maailman huipulle. On tavallaan sääli, että Ask joutui ottelemaan samaan aikaan legendaaristen Willie Pepin ja Sandy Saddlerin kanssa: heikommalla aikakaudella hän olisi epäilemättä ollut vahva ehdokas MM-tittelin voittajaksi. Askin vastustajat olivat kautta linjan kovia, eikä hän uransa parhaina vuosina kärsinyt yhtään ns. turhaa tappiota heikommille vastustajille.

 

Teksti: Janne Romppainen

risto luukkonen

Tanssii kuin kärpänen

Toisin kuin usein mielletään, menestyksekkään ammattinyrkkeilijän ei aina tarvitse olla aggressiivinen ja lyijykourainen tyrmääjä. Osaavilla teknisillä puolustusnyrkkeilijöillä myös sijansa paidattomissa kehissä, mistä helsinkiläissyntyinen Risto Luukkonen kelpaa erinomaiseksi esimerkiksi. Hänen amatöörityyliseksi arvioitu ottelutapansa vei hänet ammattilaisena jopa kauemmas kuin mihin hän eteni olympiatyylin kehissä, aina maailman huipulle saakka.

Luukkonen kuului amatöörinä Suomen parhaimmistoon vuosikausia. Hän edusti Suomea kärpässarjassa niin olympialaisissa 1952 kuin EM-kisoissakin vuonna 1955, tosin ottelut loppuivat lyhyeen molemmilla kerroilla. Luukkonen voitti urallaan kolme Suomenmestaruutta kärpäs- ja kääpiösarjoissa, sekä kirkkaimpana meriittinään myös Pohjoismaiden mestaruuden. Luukkosen myöhempää menestystä ajatellen on mielenkiintoista, että kotimaisista vastustajista Jorma Limmonen osoittautui hänelle ylikäymättömäksi esteeksi amatöörikehässä.

Limmosesta ei koskaan tullut paidatonta nyrkkeilijää, mutta sen sijaan Luukkonen siirtyi ammattilaiseksi lokakuussa 1957 Elis Askin perustamaan talliin ja voitti avausottelussaan belgialaisen Jean Peemansin viidennessä erässä. Luukkosen, kuten useiden muidenkin Askin tallin miesten, menestysmahdollisuuksia epäiltiin ennakolta: monet arvelivat hänen olevan liian pehmeä ammattilaiseksi. Kehässä Luukkonen osoitti nämä luulot kuitenkin vääriksi. Nopeudellaan ja tekniikallaan hän kykeni lyömään kovatkin vastustajat, ja hänen oma leukansa kesti tärskyjä erinomaisesti. Jo seuraavana kesänä uransa aloittamisen jälkeen Ripa nousi Euroopan arvolistoille. Jatkoa seurasi seuraavana vuonna 1959 voitolla maanosan neljänneksi parhaaksi arvioidusta espanjalaisesta Fransisco Carrenosta, ja tämä saavutus nosti Luukkosen jo

EM-ottelun tuntumaan.

Luukkosen vastustajien taso oli siis jo alusta pitäen erittäin kova, mutta hän osoitti olevansa promoottori Askin luottamuksen arvoinen. Siitä huolimatta monet uskoivat, että kesäkuuksi 1959 olympiastadionille suunniteltu EM-ottelu espanjalaista Young Martinia vastaan tulisi vain yhdeksän ottelua urallaan käyneelle suomalaiselle liian varhain. Arvo-ottelu peruuntui viime tingassa, mutta Luukkoselle saatiin vastustajaksi Martiniakin korkeammalle arvostettu, maailmanlistalla peräti viidentenä ollut Mimun Ben Ali, joka oli lopettanut olympiavoittaja Pentti Hämäläisen kohulla alkaneen ammattilaisuran. Luukkonen ylsi Alia vastaan ratkaisemattomaan ja osoitti täten pystyvänsä kohtaamaan myös maailman huippuja.

Askin sinnikäs pyrkimys EM-ottelun saamiseksi Suomeen tuotti tulosta, ja saman vuoden syyskuussa Martin vihdoin saapui Helsinkiin puolustamaan arvoaan. Martin arvostettiin The Ringin maailmanlistalla kärpässarjan kuudenneksi haastajaksi. Luukkonen piti kuitenkin tiukasti hyökänneen espanjalaisen tarkkuudellaan aisoissa koko kamppailun ajan ja sinetöi pistevoittonsa viimeisessä erässä lyömällä tämän kanveesille. 4.9.1959 Elis Ask sai itselleen seuraajan ja Suomi toisen ammattilaisten Euroopan mestarinsa. Voitto nosti vuorostaan Luukkosen rankinglistoille, parhaimmillaan hänen nimensä oli maailmanlistalla kuudentena.

Heti voittoisan Martin-ottelun jälkeen Luukkonen kärsi ensimmäisen tappionsa Englannissa John Caldwellille. Luukkosen EM-vyö ei ollut kamppailussa panoksena, mutta pistetappio tiesi hänen putoamistaan väliaikaisesti pois arvolistalta. Samalla se kuvasti myös erästä Luukkosen heikkoutta: hän ei koskaan ollut parhaimmillaan ulkomailla otellessaan. Poikkeuksellisen hyvin sujui kuitenkin kamppailu Venezuelassa MM-haastaja Ramon Ariasta vastaan. Luukkonen voitti hänet keskeytyksellä ja nousi uudestaan kymmenen parhaan joukkoon sarjassaan. Vuonna 1961 seurasi mestaruuden puolustus Italiassa isäntämaan Salvatore Burrunia vastaan. Luukkonen taisteli hyvin, mutta fanaattisen italialaisyleisön edessä vieraan on todella vaikea voittaa, ja pistevoitto ja sen myötä mestaruuskin jäivät saapasvaltioon.

Tämän jälkeen Luukkonen siirtyi pysyvästi kääpiösarjaan, jossa hän oli jo aiemminkin vieraillut. Ura jatkui voittoisissa merkeissä, ainoastaan argentiinalainen Ernesto Miranda kykeni lyömään Luukkosen seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Voittojen jatkuessa Luukkoselle tarjoutui joulukuussa 1963 uusi tilaisuus nousta EM-otteluun vanhaa tuttavaa Mimun Ben Alia vastaan, tällä kertaa kääpiösarjassa. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta niiden päätteeksi voittajaksi julistettiin Luukkonen, josta tuli näin ensimmäinen suomalainen kaksinkertainen Euroopan mestari. Espanjalaiset tosin protestoivat tuomiota ankarasti ja joukkotappelun syntyminen oli lähellä, mutta tulokseen he eivät voineet vaikuttaa. Voiton myötä suomalaisen nimi nousi vielä kerran Ringin listalle.

Toisen voitetun mestaruuden myötä Luukkosen menestymisen nälkä alkoi hiljalleen kadota, ja ikävuodetkin alkoivat painaa suomalaista. Hän puolusti titteliään ranskalaista Pierre Vertoffia vastaan Helsingissä, mutta jäi alakynteen heti kamppailun alussa. Luukkosta kulmauksessa avustanut Elis Ask jopa poistui ennen kamppailun päättymistä pukuhuoneeseen, koska katsoi voitonmahdollisuuksien menneen. Ottelu kesti kuitenkin täydet erät, ja kaikkien – myös suomalaisen itsensä – suureksi hämmästykseksi Luukkonen julistettiin sen voittajaksi. Tarina kertoo, että asiantunteva suomalaisyleisö olisi kantanut ranskalaisen ulos hallista kultatuolissa kunnianosoituksena.

Askin tallin talous romahti pian tämän ottelun jälkeen, eikä Luukkoselle näin voitu järjestää EM-tittelin puolustuksia Suomessa. Nyrkkeilijä itse ei puolestaan ollut halukas matkaamaan ulkomaille, ja näin liitto otti mestaruuden pois Luukkoselta ilman ottelua. Tämän jälkeen Luukkonen otteli vielä yksitoista kertaa, mutta kuusi peräkkäistä tappiota vuosina 1965-66 saivat tämän lopulta vetäytymään kehistä. Luukkosen ottelulista uran päätteeksi oli 34-11-3. Tämän suurnyrkkeilijän elämä sammui vuonna 1967 äkillisen sydänkohtauksen seurauksena.

Luukkonen kuuluu taidoiltaan kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpiin suomalaisnyrkkeilijöihin. Miehen erinomainen nopeus ja tekniikka korvasivat lievät puutteet iskuvoimassa. Myös hänen iskunkestävyytensä on yksi parhaita lajissaan: Luukkosta ei koskaan tyrmätty. Ripan kova taistelutahto käänsi usein vaikeatkin ottelut lopulta hänen edukseen. Saavutetut Euroopan mestaruudet ja useat sijoittumiset maailman kymmenen parhaan arvolistoille kertovat omaa selvää kieltään hänen tasostaan. Myös Luukkosen ottelulista on vakuuttava, suurin osa hänen tappioistaan tuli vasta uran loppuvaiheessa.

 

Teksti: Janne Romppainen

pekka kokkonen

Knockonen

Jos Suomen kaikkien aikojen suurimmalta nyrkkeilypromoottorilta Elis Askilta kysyttiin mielipidettä maamme parhaasta ammattinyrkkeilijästä, oli hänen vastauksensa selvä: Pekka Kokkonen oli omassa kastissaan. Vaikkei ’Pakilan puutarhurina’ tunnettu Kokkonen noussutkaan maan kaikkien aikojen menestyneimmäksi kehätyöläiseksi, oli hän todellinen ottelunjärjestäjän ja katsojan unelmatapaus. Oli paljolti hänen ansiotaan, että ammattilaistallin toiminta Suomessa kesti niinkin kauan kuin Askin yritys aikoinaan.

Kokkonen kuuluu siihen harvaan suomalaisnyrkkeilijöiden joukkoon, joka loi maineensa käytännössä kokonaan ammattilaiskehissä. Hän saavutti toki kolme Suomen mestaruutta myös amatöörinä, mutta hänen räväkkä, tyrmäyksiin tähdännyt ottelutyylinsä soveltui paremmin ammattilaisten puolelle. Kun olympiamatka Melbourneen 1956 meni Kokkoselta niukasti sivu suun, päätti hän seuraavana vuonna riisua paitansa uuden, Elis Askin perustaman ammattilaistallin alaisuudessa. Kokkonen esiintyi raskaassa keskisarjassa, jossa hän myös pysyi koko uransa ajan. Avausvoittonsa Kokkonen iski ensimmäisen erän tyrmäyksellä Georges Braconista, ja kuin tulevaa ounastellen hän varasti illan suurimman mielenkiinnon, vaikka ennen tapahtumaa hänen menestysmahdollisuuksiaan oli epäilty.

Kokkosen ura eteni alkuun hieman ailahdellen.

Toisessa ottelussaan hän kärsi niukan pistetappion hollantilaiselle Henny van Berkumille, jonka hän puolestaan tyrmäsi uusinnassa seuraavana vuonna 1958. Saman vuoden lopulla Kokkonen teki myös läpimurtonsa eurooppalaisille arvolistoille kukistamalla seitsemännessä ottelussaan saksalaisen entisen Euroopan mestarin Dieter Wemhönerin, jolle hän oli ehtinyt jo hävitäkin. Seuraavan vuoden neljä peräkkäistä voittoa nostivat Kokkosen Euroopan rankinglistalla jo viidenneksi.

Kokkonen kävi ottelemassa myös Ruotsin puolella, ja sikäläinen yleisö ihastui niin ikään suomalaiseen ruuti-iskijään, jolle annettiin uusi lempinimi ’Knockonen’. Samaan aikaan Kokkosen kanssa teki nousuaan myös saman sarjan ruotsalainen Lennart Risberg. Näiden kovaiskuisten naapurusten kohtaaminen oli esillä monet kerrat, mutta lopulta kamppailu, joka olisi ollut suurtapahtuma Skandinaavisessa mittakaavassa, ei koskaan toteutunut.

Voittojensa ohella Kokkonen koki myös melkoisesti vastoinkäymisiä. Vuonna 1960 hän kärsi Helsingissä toisen erän tyrmäystappion ranskalaiselle Robert Duquesnelle, ja lehdistö arveli jo hänen uransa jatkon olevan vaakalaudalla. Käsivammoista kärsinyt Kokkonen palasi kuitenkin pienen tauon jälkeen, ja neljä peräkkäistä tyrmäysvoittoa nostivat hänet jälleen Euroopan kärjen tuntumaan.

Monien menestyneiden eurooppalaisnyrkkeilijöiden tapaan Kokkonen yritti myös Amerikan matkaa, mutta hänen osaltaan se jäi yhden ottelun mittaiseksi. Kokkonen lensi Miamiin sparraamaan Ruotsin Ingemar Johanssonia, kun tämä valmistautui kolmanteen raskaansarjan MM-otteluunsa Floyd Pattersonia vastaan. Kokkonen kohtasi tilaisuuden esiottelussa jamaikalaisen Alan Harmonin, joka suomalaisten pettymykseksi tyrmäsi Kokkosen jo toisessa erässä. Johansson kehui myöhemmin Kokkosta parhaaksi harjoitusvastustajakseen koskaan, vaikka hänenkin kamppailunsa päättyi tappiollisesti.

Tämäkään tappio ei kuitenkaan lannistanut sisukasta suomalaista, vaan hän palasi kehiin jälleen entistä suuremmalla innolla. Vuonna 1961 hän tyrmäsi seitsemännessä erässä Yolande Pompeyn, joka oli aiemmin seissyt kolme erää kauemmin itsensä kaikkien aikojen tyrmääjäkuninkaan Archie Mooren kanssa MM-ottelussa ja tyrmännyt myös keskisarjan entisen maailmanmestarin Randy Turpinin.

Uransa suurimmat ottelut Kokkonen kävi yhdysvaltalaista huippumiestä Eddie Cottonia vastaan. Cotton oli maailmanlistan viides, kun Kokkonen nousi kohtaamaan hänet Tukholmassa 1962. Cotton voitti ottelun pisteillä, mutta Kokkonen tarjosi tälle kovan vastuksen koko kymmeneräisen kamppailun ajan. Uusinta iskettiin Helsingissä paria kuukautta myöhemmin Olli Mäen MM-ottelun esiotteluna. Lopputulos pysyi samana, mutta Kokkonen piti amerikkalaista jälleen lujilla. Näihin aikoihin Kokkonen oli hyvin lähellä maailman huippua sarjassaan, vaikkei hänen nimensä arvolistalle noussutkaan.

Näiden otteluiden jälkeen Kokkosen ura jatkui tuttuun tapaan ailahdellen. Tappioita sattui silloin tällöin, mutta hänen kansansuosioonsa ne eivät vaikuttaneet. Yksi Kokkosen parhaista vastustajista näiltä vuosilta oli sarjan entinen maailmanmestari Harold Johnson, jonka kanssa Kokkonen selvisi niin ikään täydet erät. Vuoden 1964 tienoilla nyrkkeilijän asioita hoitanut Elis Ask kaavaili Kokkoselle jopa MM-ottelua, mutta se hanke ei edennyt ajatusta pitemmälle.

Vuonna 1967 Kokkonen sai kauan hamuamansa tilaisuuden otella maanosamme mestaruudesta, kun Italian Piero Del Papa saapui Helsinkiin puolustamaan titteliään. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta Kokkosen oli tyytyminen niukkaan tappioon, eikä uutta tilaisuutta enää sen jälkeen tullut. Del Papan jälkeen mestariksi nousi esimerkiksi Jugoslavian Yvan Preberg, jonka Kokkonen oli aiemmin tyrmännyt perusteellisesti, mutta Kokkonen oli ehtinyt vetäytyä kehistä vuoden 1967 lopuksi ja näin tarjolla ollut EM-titteli jäi saavuttamatta. Hänen lopullinen ottelulistansa oli 37-16-4.

Aktiiviuransa jälkeen Kokkonen on ehtinyt omistautua puutarhansa hoidolle sekä toimia myös Suomen ammattinyrkkeilyliiton puheenjohtajana. Kokkonen tunnetaan hyväntuulisena persoonana, jolla on aina aikaa vaihtaa sananen nyrkkeilyn ystävien kanssa.

Kokkonen kuuluu niiden suomalaisnyrkkeilijöiden joukkoon, jotka ottelivat todellisella maailman huipulla. Parhaimmillaan Kokkonen veti lähiottelijana vertoja kenelle tahansa maailmassa, ja iskuvoimaltaan hän oli mahdollisesti paras suomalainen koskaan. Kokkonen kohtasi koko joukon kansainvälisen huipputason miehiä, eikä yleensä hävinnyt helposti kenellekään. Jos hän olisi saanut tilaisuutensa aikaisemmin, olisi hän mitä todennäköisimmin noussut myös Euroopan mestariksi. Kokkonen tunnettiin myös todellisena sisupussina sekä tinkimättömänä harjoittelijana, johon yleisö saattoi aina luottaa, kun se halusi nähdä kehässä vauhtia ja dramatiikkaa.

 

Teksti: Janne Romppainen

erik nikkinen

Liian vaarallinen

Erik Nikkisen uran huippuvuodet sijoittuivat suomalaisen ammattinyrkkeilyn kultakauden loppuun. Paljolti kehän ulkopuolisista syistä johtuen hän ei koskaan päässyt kamppailemaan uransa suurimmasta tavoitteesta, Euroopan mestaruudesta. Silti hän kuuluu lajin suuriin suomalaisiin.

Nikkinen aloitti nyrkkeilyn 17-vuotiaana kotikaupungissaan Oulussa, jonka työläisseuraa Tarmoa hän edusti amatööriuransa ajan. Nikkisestä tuli seuransa ensimmäinen nyrkkeilyn Suomen mestari 1968, kun hän voitti sarjan 60 kiloa. Samana vuonna Topi Mikkolan suojatti pääsi edustamaan Suomea Meksikon olympialaisissa. Kotimaan karsinnoissa kukistui Kari Meronen. Olympiakehässä avausvastustaja, romanialainen Calistrat Cutov, osoittautui liian kovaksi. Cutov ylsi lopulta sarjan 60 kiloa pronssille.

Vasenkätinen ja varsin nopea Nikkinen debytoi ammattilaisena Raimo Niemelän järjestämissä kilpailuissa Oulun Raatissa 21. heinäkuuta 1969. Saman päivän aamuna oli nähty toinenkin debyytti: Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä Kuun pinnalle. Asiaa käsiteltiin televisiossa ja radiossa koko illan, ja tämä saattoi vaikuttaa vaisuun yleisömenestykseen. Maksullisissa julkisissa harjoituksissa ennen tapahtumaa oli katsojia riittänyt.

Nikkinen onnistui omassa tehtävässään: hän voitti toisen erän teknisellä tyrmäyksellä ranskalaisen Michel Briatten. Tapahtuman pääottelu iskettiin raskaassa sarjassa.

Maailmanmestari Floyd Pattersonin veli Ray Patterson voitti pistein ranskalaisen Expedit Moutchoun.

Nikkinen siirtyi ammattikehiin kokeilumielessä, mutta voitokas debyytti ja sopimus Elis Askin kanssa puhalsivat tuulta purjeisiin. Debyytin jälkeen Nikkinen muutti Helsinkiin ja alkoi suhtautua ammattinyrkkeilyyn sen vaatimalla vakavuudella.

Nikkisen voimakkaita koukkuja viljelevä tyyli sopi ammattikehiin, ja fyysisessä työssä vahvistuneet lihakset pääsivät oikeuksiinsa. Kovan ja määrätietoisen harjoittelun sekä laadukkaiden vastustajien myötä Nikkinen kipusi Euroopan listalle. Voitto italialaisesta Mario Sannasta vuonna 1973 oli merkittävä, sillä Sanna oli Euroopan mestarin haastajalistalla sijalla kolme.

Ottelu Sannaa vastaan oli Nikkisen uran 13:s. Tappioita hän oli tuohon mennessä kärsinyt vain yhden. Se tuli vuonna 1972 ranskalaista Dominique Azzaroa vastaan. Azzaro nousi urallaan Ranskan mestariksi ja otteli kertaalleen myös Euroopan mestaruudesta.

Nikkinen tähtäsi kevyen välisarjan saksalaisen Euroopan mestarin Lothar Abendin haastajaksi ja nousikin haastajalistan kärkipäähän. Nikkinen oli kovassa nousussa, kun taas Abend alkoi osoittaa nyrkkeilyssään iltaruskon merkkejä. Nikkinen oli nähnyt Abendin otteluita ja hän uskoi mahdollisuuksiinsa. Abend ehti kuitenkin menettää Euroopan mestaruutensa ennen kuin Nikkinen pääsi hänet kohtaamaan. Norjalainen Svein Erik Paulsen riisti mestaruustittelin saksalaiselta toukokuussa 1974. Nikkinen oli Paulsenin sparrari tämän valmistautuessa otteluun.

Nikkinen iski Abendin ja Paulsenin esiottelijana Oslon illassa. Hän taisteli pistevoiton kokeneesta britistä Billy Waithista kahdeksaneräisessä ottelussa.

Vaikka Nikkisen ura oli 70-luvun puolivälissä kovassa nousussa, ei hän koskaan päässyt nousemaan EM-kehään. Ottelu Abendia vastaan oli saksalaisen mestaruuskaudella liian kallis järjestettäväksi Suomessa. Abendin taustajoukot tiesivät Nikkisen vaarallisuuden, joten häntä ei uskallettu palkata myöskään vieraskehään.

Nikkinen kärsi uransa toisen tappion vuonna 1974, kun hän kohtasi vieraskehässä ranskalaisen Jean Baptiste Piedvachen. Ranskalainen oli kerännyt 28 ottelun mittaisella ammattilaisurallaan pelkkiä voittoja. Piedvache nousi myöhemmin urallaan Euroopan mestariksi.

Vaikka Nikkiselle ei koskaan avautunut mahdollisuutta iskeä EM-ottelussa, pääsi hän lopulta mittaamaan ex-mestari Lothar Abendin kyvyt pariinkin kertaan. Ensi kertaa Nikkinen kohtasi Abendin vain puoli vuotta sen jälkeen, kun tämä oli menettänyt Euroopan mestaruutensa. Vuosi oli 1974, ja Nikkinen takoi pistevoiton Helsingin kehässä. Miesten välinen uusinta iskettiin vuonna 1976, Nikkinen otti voiton vakuuttavasti ennen täyttä aikaa. Ottelu jäi Nikkisen ammattilaisuran viimeiseksi.

Nikkisen uraa vaikeutti vuonna 1970 voimaan tullut huviveron kiristäminen, joka kuritti ankarasti ammattinyrkkeilyä. Kotimaassa ei kyetty järjestämään yhtäkään ammattilaisiltaa tuona vuonna, ja vuonna 1971 tapahtumia oli vain yksi. Nikkisen urasta valui hukkaan puolitoista vuotta. Myös taustajoukkojen raastupaan asti yltynyt riitely vaikeutti Nikkisen uraa.

Aktiiviuransa aikana Nikkinen työskenteli vahtimestarina, myöhemmin elämässään hän ajoi työkseen omaa taksia. Hän vietti 80-vuotissyntymäpäiviään helmikuussa 2024.

Nikkisen saamatta jäänyt EM-ottelu nousi esille vielä kymmenen vuotta tämän viimeisen ottelun jälkeen, kun Italiassa ilmestyvän Tutto Sportin nyrkkeilytoimittaja Alberto Verde kertoi näkemyksiään asiasta.

”Jos Nikkinen olisi päässyt samaan kehään Abendin kanssa, mestaruus olisi liki varmasti siirtynyt Suomeen. Sitä riskiä eivät Abendin taustavoimat uskaltaneet ottaa, varsinkaan kun Nikkiselle ei olisi löytynyt kunnon haastajaa Keski- tai Etelä-Euroopasta. Ammattinyrkkeilyssä kaikki nousee ja laskee rahaan. Niin kävi Nikkisenkin tapauksessa”, Verde arvioi.

Teksti: Pasi Taavitsainen

tarmo uusivirta

tare

Yksi nuoren nyrkkeilyfanin urani varhaisimmista muistikuvista on lokakuulta 1991. TV:n urheilu-uutisissa näytettiin kuvaa edellispäiväisestä, Englannissa käydystä ylemmän keskisarjan EM-ottelusta. Uutistenlukija kertoi, kuinka haastaja, Suomen Tarmo Uusivirta, oli ollut ottelussa niukasti tappiolla, kunnes tämä yhtäkkiä kesken seitsemännen erän käänsi selkänsä, kohotti kätensä ja asteli kulmaukseensa luovuttaneena ilman mitään näkyvää syytä. Tapahtumasarja muistutti Roberto Duranin kuuluisaa luovutusta Sugar Ray Leonardia vastaan vuonna 1980, jolloin alistunut Duran totesi vastustajalleen: ’No mas – ei enää’.

Tämä kamppailu Ison-Britannian James Cookia vastaan merkitsi Uusivirran uran loppua huipputasolla, mutta uudelle nyrkkeilyn katsojalle se antoi suomalaisen kyvyistä täysin väärän kuvan. Sitä ehti nimittäin edeltää yhteensä kahdenkymmenen vuoden mittainen työ nyrkkeilyn parissa, joka nosti Taren yhdeksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä suomalaisiskijöistä.

Amatööriurallaan Uusivirta saavutti kaksi MM-hopeaa vuosina 1978 ja 1982 sekä EM-kultaa vuonna 1979. Näillä näytöillään hän sijoittuu jo suomalaisten amatöörikehien parhaisiin edustajiin. Suurempia pettymyksiä hänen uralleen paita päällä mahtui vain kaksi: ottelut Moskovan olympialaisissa 1980 ja seuraavana vuonna Tampereen EM-kisoissa päättyivät ennen aikojaan silmäkulmavammojen seurauksena. Yhteensä Tare oli kuitenkin sarjansa Euroopan paras yhtäjaksoisesti miltei viiden vuoden ajan,

sillä MM-turnauksissa hän kärsi tappioita ainoastaan kuubalaisille.

Menestyksekäs amatööriura oli erinomainen pohja ammattilaiskehiä ajatellen, ja niihin 25-vuotias suomalainen loikkasi vuonna 1982. Tarjouksia hänelle oli tehty jo useamman vuoden ajan, mutta aiemmin Uusivirta ei ollut kiinnostunut rahakehistä. Avausottelussaan hän kukisti pistein Jamaikan Mick Morrisin keskisarjan kamppailussa. Uusivirta oli ammattilaiseksi kaikin puolin soveltuva, hänen tekniikkansa oli erinomainen, ja hänen käsistään löytyi riittävästi niin nopeutta kuin kaatoakin.

Uusivirran asioiden hoitaja uran alussa oli nimellisesti pohjoismainen mestareidentekijä Edwin Ahlqvist, mutta käytännössä vastuu tämän tallin hoidosta oli jo siirtynyt Olof Johanssonille. Myöhemmin arvostettuna lehtimiehenä ja Ruotsin liiton pitkäaikaisena sihteerinä toiminut Johansson oli tuohon aikaan vielä kokematon manageri, eikä hänen onnistunut järjestää Uusivirralle niin paljoa otteluita kuin uransa parhaita vuosia lähestynyt suomalainen olisi kaivannut. Kamppailuja tuli vain satunnaisesti, ja kunnossa pysytteleminen niiden välillä oli ymmärrettävästi hankalaa, jolloin suoritukset kehässäkin jäivät odotettua heikommiksi. Tare tosin löi ranskalaisen entisen EM-haastajan Andre Mongeleman jo kolmannessa ammattilaisottelussaan 1983 ja nousi Euroopan arvolistoille samana vuonna, mutta 1984 suomalainen kärsi kaksi peräkkäistä tappiota. Niistä ensimmäisen tuli lyhyellä Yhdysvaltain matkalla ja toinen Suomessa belgialaiselle Jose Seysille, joka löi suomalaisen vieläpä ennen täysiä eriä.

Ura ammattilaisena lähti siis hieman kangerrellen liikkeelle, mutta vuonna 1986 tapahtui käänne parempaan. Uusivirta nousi raskaaseen keskisarjaan ja taisteli tasapelin hollantilaista Euroopan mestaria Alex Blanchardia vastaan ottelussa, jossa mestaruusvyö ei ollut panoksena. Tästä eteenpäin Uusivirta ottelikin sekä raskaassa että vastikään perustetussa ylemmässä keskisarjassa, useammin jälkimmäisessä. Suomalainen löi myös Britannian parhaimmistoon kuuluneen Jimmy Cablen sekä kovan belgialaisen tekijämiehen Enrico Scacchian. Seuraavana vuonna kukistui myös Ison-Britannian edustaja ja tuleva Euroopan mestari James Cook.

Tässä vaiheessa Uusivirta oli saanut tarpeekseen manageristaan Johanssonista, ja hän erosi tämän tallista 1988. Uusivirta yritti Amerikan matkaa omin päin, mutta kamppailuja hän ei onnistunut saamaan ja paluu Eurooppaan tapahtui pian. Samaan aikaan Johansson oli onnistunut neuvottelemaan Uusivirralle sopimuksen ottelusta IBF-liiton MM-tittelistä ylemmässä keskisarjassa, mutta suomalainen ei enää halunnut otella tämän palveluksessa ja hanke kariutui.

Tämän jälkeen Uusivirran manageriksi astui Simo Rantalainen, ja suomalaisen ottelutahti parani. Ura jatkui voitokkaissa merkeissä, ja Tare alkoi lähestyä paitsi Euroopan myös maailman kärkeä sarjassaan. The Ring –lehti tosin kapinoi tässä vaiheessa uusia super-painoluokkia vastaan eikä rankannut niiden edustajia listoilleen, minkä johdosta Tarenkaan nimi ei nyrkkeilyraamattuun kirjautunut. Muutos tapahtui vuoden 1990 alusta, jolloin Uusivirta listattiin parhaimmillaan kahdeksanneksi maailmassa ylemmässä keskisarjassa, tosin listoilla hän pysyi vain pari kuukautta. WBA-liitto sen sijaan rankkasi hänet parhaimmillaan peräti kakkoseksi.

Uusivirta oli jo useamman vuoden ajan odottanut tilaisuuttaan päästä EM-otteluun, ja vuonna 1991 hän viimein sen myös sai. Vastassa oli jo aikaisemmin kerran kukistunut James Cook, mutta pahaksi onneksi juuri ottelun alla Uusivirta loukkaantui, eikä kyennyt täysipainoiseen harjoitteluun. Motivaatio alkoi kadota, eikä nuoruuden vuosien menestymisen nälkää enää ollut. Ottelu päättyi edellä kuvatulla tavalla suomalaisen luovutukseen, ja seuraavana vuonna Uusivirta jätti hyvästit kehäneliölle lopullisesti. Taren ottelulista uran päätteeksi oli 24-4-3.

Valitettavasti Uusivirran tarinan loppu ei ollut onnellinen. Hän oli uransa jälkeen oikeutetustikin katkera mies, koska hänen uransa parhaat vuodet olivat valuneet hukkaan suuria otteluita odotellen. Eräässä tv:n keskusteluohjelmassa hän totesi, että jos olisi saanut valita uudestaan, hän ei olisi koskaan aloittanut ammattilaisuraansa. Uusivirta pysytteli vielä nyrkkeilyn parissa ja auttoi muun muassa uusia suomalaisia ammattilaisia. Hän oli pidetty mies lähipiirissään, mutta kasaantuneet ongelmat siviilielämässä musersivat hänet viimein henkisesti. Vuonna 1999 Uusivirta sanoi ’No mas’ viimeisen kerran ja päätti maallisen vaelluksensa oman käden kautta.

Parhaimmillaan Uusivirta oli yksi tehokkaimmista ja täydellisimmistä suomalaisnyrkkeilijöistä koskaan, hän oli sekä taitava, kovakuntoinen että myös armottoman kova. Uusivirta ei kaihtanut minkäänlaisia kamppailuja ja taisteli yleensä viimeiseen konginsoittoon saakka. Tarella oli täydet edellytykset niin EM- kuin jopa joidenkin liittojen tunnustamiin MM-otteluihinkin, mutta hänestä itsestään riippumattomista syistä hän ei päässyt niihin ennen kuin uransa lopuksi.

 

Teksti: Janne Romppainen

tony halme

Viihdyttävä Viikinki

Tony Halme on täysin poikkeuksellinen hahmo suomalaisessa nyrkkeilyhistoriassa. Voidaan sanoa, että hän sisäisti suomalaisnyrkkeilijöistä parhaiten, mistä ammattinyrkkeilyssä on pohjimmiltaan kyse: elämysten tuottamisesta lipunostajille.

Halme oli lahjakas urheilija, mutta nyrkkeilyn hän aloitti vasta 32-vuotiaana ja suoraan ammattilaisena Caesars Palacen kehässä Las Vegasissa. Helsinkiläisen Halmeen nuoruuden päälaji oli käsipallo, jossa hän saavutti juniorien Suomen mestaruuksia. Halmeen tuttavapiiriin kuuluivat nyrkkeilijät Christer Markusas ja Jari Grönroos, ja näiden opastuksella hän myös kokeili hieman hanskojen heiluttamista.

Amatöörikilpailuihin Halme ei koskaan osallistunut. Hän suuntasi hieman päälle parikymppisenä nuoruutensa ihannemaahan Yhdysvaltoihin, jossa hän onnistui tekemään uran showpainijana ja näyttelijänä. Halmeella oli tapana käydä Las Vegasissa katsomassa suuria nyrkkeilyotteluita, ja itse kertomansa tarinan mukaan hänet bongattiin yhden sellaisen katsomosta kehään.

Rajulla punttitreenillä ja steroideilla itsensä 125-kiloiseksi pumpannut Halme voitti ammattilaisdebyytissään 1995 ensimmäisen erän teknisellä tyrmäyksellä kehien kiertolaisen Bradford Powellin. Hän kuvasi ottelun jälkeistä tunnetta myöhemmin ennenkokemattomaksi:

”Täytyy kyllä sanoa, että sen matsin jälkeen kun tuli pari muijaa ja pari skidiä pyytää nimmaria… 

Mä olin kuitenkin siihen mennessä antanut nimmareita miljoonakaks kertaa ammattipainissa. Se kunnioitus loisti niiden skidien silmistä, kun ne katsoi mua kun mä olin tyrmännyt jonkun. Se oli niin uskomattoman erilaista kuin ammattipainissa. Se jäi muhun heti, että tätä mä haluan tehdä”, Halme sanoi.

Halme jatkoi ammattinyrkkeilijän uraa, tosin kolmessa hänen uransa alkuaikojen otteluista Halmeen voitto oli ennalta sovittu. Tuon ajan Suomessa kukaan ei ollut osannut varautua siihen, että Halme toisi showpainin käytännöt myös nyrkkeilykehään – niin kehässä kuin sen ulkopuolella.

Halmeen taidot eivät olleet erikoisia, mutta Suomen ammattinyrkkeilyssä ei oltu nähty ketään hänen veroistaan suunsoittajaa. Katsomot pullistelivat, kun ”Viikinki” Halme kohtasi Jukka Järvisen SM-ottelussa syyskuussa 1996.

Järvinen voitti ottelun diskauksella, mutta uusinnassa vuotta myöhemmin Halme tyrmäsi Järvisen ensimmäisessä erässä. Halme kohtasi myös Mika Kihlströmin kahdesti SM-ottelussa yhtäläisellä menestyksellä: ensimmäisen ottelun Halme hävisi, toisen voitti.

Kahden Kihlström-ottelun välissä 1999 Halme kohtasi uransa nimekkäimmän vastustajan, kolmessa sarjassa MM-tittelin voittaneen Iran Barkleyn. Bronxilaisen uran parhaat päivät olivat jo kaukana takana, mutta Halmeen 12 erän pistevoitto todisti hänen kehittyneen nyrkkeilijänä.

Halme sai välillä myös muistutuksia kykyjensä rajoista: hän hävisi tyrmäyksellä Agustin Corpusin, Yacine Kingbon ja Garing Lanen tapaisille kehien kiertolaisille. Halmeen nyrkkeilyura päättyi 2002 voittoon Chris Sirengosta Töölön Kisahallissa.

Halmeesta ei koskaan kehittynyt tekniikkataituria, mutta nyrkkeilijän tärkeimmän ominaisuuden eli rohkeuden puutteesta häntä ei voi syyttää. Halme myös käytti hyväkseen ammattinyrkkeilyn tuolloin heikkoa dopingvalvontaa. Hän myönsi käyttäneensä kiellettyjä aineita läpi nyrkkeilyuransa.

Halmeen suosiosta pääsivät hyötymään myös monet häntä urheilullisesti tasokkaammat nyrkkeilijät. Esimerkiksi Jyri Kjäll ja Jyrki Vierelä saivat ottelutilaisuuksia Halmeen esiottelijana. Halmeen perintö näkyy edelleen Suomen nyrkkeilyssä. Moni tuli lajin pariin Halmeen innoittamana vuosituhannen vaihteessa.

Halme hyödynsi nyrkkeilyn tuomaa julkisuutta nousemalla myös viihdemaailman tähdeksi ja lopulta eduskuntaan asti. Hänestä ja Timo Soinista tuli perussuomalaisten toinen ja kolmas kansanedustaja 2003. Halmeen poliittinen ura ei kestänyt kauaa. Hän otteli juhannuksena 2003 näytösottelun Sami Elovaaraa vastaan ja aloitti ryyppyputken, joka päättyi lopulta aseen laukeamiseen omassa asunnossa ja lääkkeiden yliannostukseen. Pysyvä aivovamma ja lääkeriippuvuus ajoivat Halmeen elämän alamäkeen, joka päättyi oman käden kautta tammikuussa 2010.

 

Teksti: Mikko Marttinen

amin asikainen

Uuden toivon pioneeri

Suomalainen ammattinyrkkeily eli 1990-luvulla synkkiä vuosia. Tarmo Uusivirran jättisaappaiden täyttäjää ei löytynyt, kun olympiamitalisti Jyri Kjällinkin ura jäi polkemaan paikoilleen. Ammattilaisiltojen painopiste siirtyi ennen kaikkea King’s-tallin ja Tony Halmeen tähdittämien tapahtumien myötä viihteelliseen suuntaan: väkeä lehtereillä riitti toisinaan runsaastikin, mutta urheilullisen laadun kanssa oli niin ja näin.

Lajin uskottavuuden palauttajaksi ilmestyi Kirkkonummella Olli ja Pekka Mäen suojissa nyrkkeilyoppinsa saanut ”Idi” Amin Asikainen. Nuorena monenlaista urheilua harrastanut mutta kehätöistä totisesti innostunut nuorukainen pääsi harjoittelemaan lahjakkaassa ryhmässä, johon kuului myös tuleva MM-mitalisti Joni Turunen. Vuosi vuodelta tekeminen salilla muuttui totisemmaksi, ja tuona aikana valettiin vankka pohja tulevalle ammattilaistaipaleelle.

Asikainen teki amatöörinä pitkän ja suhteellisen menestyksekkään uran, vaikkei arvokisamitaleille aivan yltänytkään. Kansainvälisiä turnauksia ja SM-titteleitä hän kuitenkin voitti ja muodosti kotimaan kehissä kovan ja tasaväkisen taisteluparin Riku Lumbergin kanssa. Jo tuolloin tutuiksi kävivät myös Asikaisen tehokkaat suorat sekä peräänantamaton asenne kehissä. Kun Asikainen 2001 riisui paitansa vasta perustetun P3-tallin riveissä, hänestä odotettiin ja toivottiin tallin vetonaulaa, vaikkakaan tulevaksi mestariksi häntä ei moni veikannut.

Uran ensimmäiset ottelut tuottivat nopeita voittoja, mutta huolia aiheutti P3-tallin talous, joka oli kaatua jo ensimmäiseen iltaan ja romuttaa samalla toiveet tulevaisuudesta.

Asikaisen uran alkuvuosien suurin meriitti oli Kai Kauramäen voittaminen keskisarjan SM-ottelussa 2003. Kamppailusta uumoiltiin etukäteen tasaista, mutta Asikainen vei nimiinsä kaikki erät.

Vuonna 2006 P3-talli aloitti määrätietoisen Vain mestaruus kelpaa -projektin, jossa Asikaista ja Juho Tolppolaa pyrittiin viemään kohti EM-ottelua. Yhteensä kuudentoista voitetun kamppailun ja nopeasti kasvaneen kansansuosion siivittämänä Asikaiselle järjestyi toukokuussa 2006 tilaisuus nyrkkeillä uudesta EU-tittelistä ranskalaisveteraani Christophe Tendiliä vastaan. Asikainen vei voiton perusteellisella viidennen erän tyrmäyksellä ja nousi samalla EM-haastajalistalla hyviin asemiin. MM-titteliottelua havitellut saksalainen Euroopan mestari Sebastian Sylvester vuorostaan kaipasi vastustajaa väliotteluun, ja niin haaveiltu EM-tilaisuus putosi suomalaiselle käsiin jo kuukautta myöhemmin.

Ottelun aluksi Sylvesterin eleetön tyyli tuotti Asikaiselle ongelmia, mutta jo kolmannessa erässä suomalainen onnistui satuttamaan voittamatonta vastustajaansa, ja kahdeksannessa rajusti hyökännyt Idi iski tyrmäyksen vasemmalla koukulla. EM-titteli oli palannut Suomeen yli 40 vuoden tauon jälkeen.

Asikainen nousi ensimmäiseksi ja edelleen ainoaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, joka on voittanut tittelinsä vieraskehässä sekä ensimmäiseksi, joka on onnistunut puolustamaan titteliään menestyksekkäästi kaksi kertaa. Asikaisen nimi kipusi The Ring -lehden listalla Sylvester-voiton jälkeen seitsemänneksi ja korkeimmillaan peräti viidenneksi ja puheita MM-ottelusta niin maailmanmestari Jermain Tayloria kuin liittomestareitakin vastaan oli.

Asikaisen taustajoukot ottivat riskin kohdaten Sebastian Sylvesterin uudestaan kesäkuussa 2007 uskoen saksalaisen nujertuvan toistamiseenkin. Alku menikin suomalaisen merkeissä, mutta Sylvesterin taktiikan muutos sekä kamppailun loppupuolen foul-iskut taittoivat lopulta suomalaisen, joka menetti EM-vyönsä teknisellä tyrmäyksellä. Asikainen säilyi kuitenkin edelleen sarjan kärjen tuntumassa, ja vuoden 2008 TKO-voitto veteraani Yori Boy Campasista nousi suomalaisten klassikko-otteluiden luokkaan.

Asikainen yritti paluuta Euroopan mestariksi kotiyleisön edessä 2008, mutta Saksan Khoren Gevor nujersi hänet seitsemännessä erässä. Seuraavana vuonna seurasi uusi yritys avoimesta vyöstä, nyt Ison-Britannian Matthew Macklinia vastaan, mutta tuloksena oli tyly tyrmäystappio avauserässä ja tie keskisarjan huipulle oli lopullisesti ummessa.

Asikainen vaihtoi vielä pykälää korkeampaan painoluokkaan ja parin hyvän esityksen myötä nousi EM-otteluun Puolan Piotr Wilczewskia vastaan 2011. Kovan yrityksen jälkeen yhdennessätoista erässä tullut TKO-tappio päätti kuitenkin suomalaisen menestyksekkään uran. Vielä viisi vuotta myöhemmin Asikainen kuitenkin piipahti kehässä ja kävi nyt 40-vuotiaana täydentämässä uransa viimeiseksi ottelumerkinnäksi tyylikkään pistevoiton. Sittemmin Asikainen on esiintynyt runsaasti julkisuudessa erilaisissa tv-ohjelmissa ja vienyt uralla ammennettuja oppeja eteenpäin myös valmentajana.

Asikainen oli nyrkkeilijänä yksi Suomen lajihistorian kovimmista iskijöistä: erityisesti vasen koukku ja oikean käden vastaisku tekivät tuhojaan monesti. Myös nopeus riitti maailman huipulle eikä hän koskaan noussut kehään huonosti valmistautuneena. Niinpä uralle ei tullut yhtäkään turhaa tahraa, ja yhtä lukuun ottamatta kaikissa kamppailuissaan Asikainen kykeni totiseen voittotaistoon. Sebastian Sylvester kuului maailman kärkikymmenikköön ensimmäisen ottelun aikaan ja eteni myöhemmin liittomestariksikin: voitto hänestä on yksi suomalaisen nyrkkeilyn kovimmista yksittäisistä saavutuksista.

 

Teksti: Janne Romppainen

robert helenius

Omia polkuja

Robert Helenius kulki, osin valmentaja-manageri-isänsä Karlin johdolla, hyvin persoonallisen ja monivaiheisen polun nyrkkeilymaailmassa. Ilmiömäisillä lahjoillaan hän saavutti parempia tilaisuuksia kuin monikaan suomalainen nyrkkeilijä, toisaalta hän joutui kohtaamaan myös suuren joukon poikkeuksellisia vastoinkäymisiä. Ahvenanmaalla nykyisin asuvan jätin ura saattaa saada vielä jatkoakin, mutta jo tähänastiset meriitit riittävät kirkkaasti sinivalkoisen nyrkkeilyhistorian valioiden joukkoon.

Tukholmassa syntynyt ja erimielisyyksien vuoksi myöhemmin hetken Ruotsia edustanutkin Helenius sai nyrkkeilyoppinsa Porvoossa isä-Karlin johdolla. Nyrkkeilypiirien tietoisuuteen hän nousi jo juniorina voittaen ikäluokkasarjoissa EM-mitaleja sekä sparraten tuon ajan suomalaisammattilaisten kanssa tasapäisesti. Nyrkkeilyuransa ohessa amerikkalaista jalkapalloa pelanneen Heleniuksen suoritustaso ailahteli ja huippuesityksiä seurasivat toisinaan tasapaksummat otteet, mutta kotimaan kehistä hänelle ei löytynyt juurikaan vastusta enää aikuisiässä.

Selkeä nousu uudelle tasolle nähtiin 2006, kun iskuihinsa roiman annoksen lisää kaatoa saanut kaksimetrinen Helenius nuiji tiensä EM-hopealle ja teki kovaa jälkeä myös Saksan bundesliigassa nujertaen tukun kansainvälisen tason vastustajia. Helenius alkoi näyttää vahvalta olympiamitalistiehdokkaalta, mutta seuraavan vuoden MM-kisat jäivät väliin peukalovamman vuoksi

ja lopulta myös tie Pekingin kisoihin nousi pystyyn. Mitalimahdollisuudet olisivat olleet varmuudella hyvät, sillä Heleniuksen aiemmin nujertama britti David Price iski kisoissa pronssille.

Olympiaunelman kariuduttua Helenius siirtyi ammattilaiseksi keväällä 2008 solmittuaan jo aiemmin sopimuksen saksalaisen suurtalli Sauerlandin kanssa. Paidattoman ura alku oli nihkeä, sillä ensimmäisistä viidestä voitostaan Helenius saavutti tyrmäyksellä vain yhden ja vuonna 2006 löytynyt iskujen tehokkuus tuntui jälleen kadonneen lajivaihdoksen mukana.

Osaset loksahtelivat kuitenkin kohdalleen jo vuotta myöhemmin, ja vuonna 2009 Helenius säväytti rusikoimalla pitkillä vipuvarsillaan vahvan britin Scott Gammerin tyrmäykseen sekä jatkoi keskeytysvoitolla Taras Bidenkosta. Heleniuksen myöhemmän menestyksen myötä on monelta helposti unohtunut, että jo päänahka Euroopan arvolistoilla olleesta Bidenkosta oli meriitti, johon suomalaiset raskaansarjan nyrkkeilijät eivät olleet pystyneet sitten Gunnar Bärlundin ajan.

Heleniuksen vauhti jatkoi kiihtymistään. Alkuvuodesta 2010 nitistyi entinen WBO-mestari Lamon Brewster vakuuttavammin kuin mihin Vladimir Klitshkokaan oli pystynyt, EU-titteli tarttui mukaan kesällä ja marraskuussa kellahti ruotsalainen nimekäs veteraani Attila Levin haltioituneen Hartwall Areenan edessä. Välissä tosin Nigerian Gbenga Oloukun järjesteli Heleniukselle vaikeamman iltapuhteen ja samalla saatiin oire myöhemmin niin tutuksi käyneistä käsivaivoista.

Vyörytys jatkui 2011 kahden liittomestarin kaadolla, ja joulukuussa kaikki oli pedattu EM-kamppailua varten täytenä pauhanneella Hartwall Areenalla. Samaan aikaan Helenius oli noussut puolueettomien arvolistojen kärkikolmikkoon, eikä avoimessa titteliottelussa vastaan tulleen Dereck Chisoran odotettu tuottavan suomalaiselle suuriakaan ongelmia. Suomalaisten hyvin muistamalla tavalla Helenius kuitenkin kärsi kamppailussa käsivammasta ja sai lopulta nimiinsä kyseenalaisen pistetuomion.

EM-tittelin vaivalloinen voitto oli lähtölaukaus vuosien synkälle korpivaellukselle. Kaksi paluuottelua olivat jälleen nihkeitä ja Heleniuksen käsivamma uusiutui. Sopimusriidat Sauerland-tallin kanssa kärjistyivät, valmennussuhde Saksaan päättyi ja lopulta Heleniuksen ottelutauko venyi kahden vuoden mittaiseksi.

Keväällä 2015 Helenius palasi uuden valmennusryhmän myötä parilla kevyellä voitolla, onnistui joulukuussa valtaamaan EM-tittelin takaisin pistevoitolla arvolistojen ulkopuolisesta Franz Rillista mutta kärsi tyrmäystappion Ranskan Johann Duhaupasille 2016 luovuttuaan sitä ennen uudestaan EM-vyöstään. Vaatimattomalla tasolla käytyjen paluuottelujen jälkeen puolikuntoinen Helenius matkusti britteihin, jossa maailman huippua edustanut Dillian Whyte kukisti hänet selvästi pistein. Tämän jälkeen Heleniuksen ura oli aallonpohjassa: hän selviytyi hädin tuskin valkovenäläisestä kehien kiertolaisesta Juri Bihatsousta.

Uusi nousu sarasti kuitenkin jo horisontissa, kun syksyllä 2018 Helenius tyrmäsi entisen Euroopan mestarin Erkan Teperin ja sai uuden sopimuksen yhdysvaltalaiseen promootiotalliin. Amerikan unelmat tyssäsivät kuitenkin pian, kun heti seuraavassa ottelussa Yhdysvaltain Gerald Washington lasketti Heleniuksella täyden luvun.

Tuolla hetkellä harva uskoi, että Heleniuksen suurin meriitti ammattilaisena oli vielä tulossa. Vaarattomaksi uskottuna veteraanina hän sai tilaisuuden kohdata MM-ottelun kynnykselle noussut voittamaton puolalainen Adam Kownacki. The Ring -lehden kärkikymmenikköön kuulunut Kownacki oli kamppailun ylivoimainen ennakkosuosikki, mutta Helenius pyyhki todennäköisyyksillä pöytää ja Kownackilla lattiaa iskien tyrmäysvoiton neljännessä erässä ja varmistaen lopputuloksen uusintaottelussa.

Hämmästyttävä urakäänne nostatti vielä kerran MM-toiveita kotimaassa, ja syksyllä 2022 Helenius nousi New Yorkin kehään kohtaamaan nyrkkeilymaailman pelätyimmän tyrmääjän, Yhdysvaltain Deontay Wilderin. Wilder tyrmäsi suomalaisen ensimmäisessä erässä. Yhden paluuottelun jälkeen Helenius pääsi kohtaamaan vielä Ison-Britannian supertähden Anthony Joshuan, mutta kärsi tuossakin ottelussa tyrmäystappion. Joshua-ottelua seurannut dopingkäry päätti mitä todennäköisimmin suomalaisen värikkään ja loistavan ammattilaisuran.

Helenius nousi puolueettomilla arvolistoilla korkeammalle kuin kukaan suomalainen sitten Bärlundin ja Askin päivien, voitti EM-vyön kahteen kertaan ja nujersi liudan huippunimiä. Kokonsa ja iskuvoimansa ansiosta Heleniuksella oli parhaana päivänään myös ehkä realistisempi mahdollisuus voittaa painoluokkansa hallitseva ja todellinen maailmanmestari kuin kellään toisella suomalaisella miesnyrkkeilijällä historiassa.

 

Teksti: Janne Romppainen

Scroll to Top